LfE-konferenssi pidettiin marraskuun puolivälissä Birminghamissa. Olin bongannut tapahtuman LfE:n kehittäjän, lastenlääkäri Adrian Plunkettin twiitistä jo aiemmin ja aloin pohtimaan mahdollisuuksiani osallistua siihen. Aluksi innostuin. Sitten alkoi epäröinti. En ole koskaan osallistunut konferenssiin. Varsinkaan ulkomailla!


Ajattelin ensin, että tuskinpa kaltaisellani duunaritaustaisella peruskyytimiehellä on mitään asiaa herrasväen ja tieteentekijöiden karkeloihin. Käsitykseni LfE -konferensseista oli jokseenkin elitistisen mielikuvan läpitunkema. Siinä vaiheessa arvelin, että tuskin kannattaa edes yrittää päästä paikalle – eihän minulla kuitenkaan olisi tilaisuudelle mitään annettavaa – ei posteria, ei tutkimustuloksia, ei edes sattumanvaraisia valistuneita arvauksia eikä varsinkaan akateemista loppututkintoa. Ainoa mitä löytyi, oli verrattain suppea omakohtainen kokemus LfE.n käyttämisestä ensihoidossa.

Asiaa pitkään pohdittuani tulin kuitenkin päätökseen että halusin sittenkin yrittää. Olinhan sentään aikeissa tehdä YAMK-opinnäytetyöni LfE:stä ja haluaisin saada siihen uutta näkökulmaa. Pohdin myös omaa asemaani suhteessa LfE:hen. Vaikka että minulla ei välttämättä olisi runsaasti annettavaa tälle tapahtumalle, voisin kuitenkin itse oppia arvostamastani menetelmästä lisää. Myös kokemuksena kansainvälinen konferenssi olisi tavoittelemisen arvoinen. Täytin siis osallistumiskaavakkeen. Lopulta sain myös rahoitukset (kiitos HUS!), majoitukset, lennot ja muut järjestelyt sille mallille, että oli aika lähteä kohti sateista ja sumuista saarivaltiota.

Lento- bussi- ja junamatkat nelihenkisen lapsiperheen näkökulmasta eivät ole milloinkaan mitään varsinaista herkkua, mutta selviydyimme niistä kuitenkin kunnialla. Birmingham oli juuri niin harmaa ja tehdasrakennusten täyttämä sumuinen teollisuuskaupunki kuin olin kuvitellutkin. Jokin siinä rosoisessa ulkokuoressa kuitenkin viehätti, ehkä sen kapeat kujat ja niiden työväenluokkainen historia – eikä vähiten se, että tämä 3miljoonan asukkaan kylä sattuu olemaan ikonisen Black Sabbathin kotikaupunki! Konferenssipaikkana toimi Birminghamin kaupungintalo (jossa muuten oli legendaarisen Vol 4 –albumin levynjulkaisukeikka vuonna 1972!). Kaikki liput pian alkavaan tilaisuuteen oli myyty loppuun, joten jono mateli hitaasti kirpeässä pakkasaamussa pitkin Birminghamin keskusaukiota.

Tilaisuuden alussa tunnelma oli hieman odottava ja jäykkä, kuten aina tilanteissa joissa joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kerääntyy samaan tilaan. Suomalainen jäyhyys oli kuitenkin poissa, sillä ihmiset alkoivat käymään keskustelua toistensa kanssa hyvin luontevasti. Konferenssin osallistujista suuri osa oli Birminghamin alueelta, ja LfE-yhteisön kautta jo entuudestaan tuttuja toisilleen. Tilaisuudessa oli itseni lisäksi vain yksi suomalaisosallistuja, Vesa Jyrkkänen Varsinais-Suomen Aluepelastuslaitokselta, jonka seuraan etsiydyin heti sisään päästyäni.

Birminghamin kaupungintalo oli varsin pramea miljöö myös sisäpuolelta ja se loi oman, jopa hieman arvokkaan tunnelman tälle tapahtumalle. Aamukahvia juodessa aloimme juttelemaan pöytäseurueemme kanssa, joka osoittautui koostuvan paikallisista lastenlääkäreistä. Plunkettin aloitettua avauspuheenvuoronsa olimme jo jutelleet hyvän aikaa ja siten alun odottava tunnelma oli tiessään. 

Päivän aikana tulin jutelleeksi useammankin LfE:stä kiinnostuneen ihmisen kanssa, ja sain pian todeta että yksikään tilaisuuteen osallistuneista ihmisistä ei vastannut ennakkoluuloani elitistisestä akateemikko-snobista. Itse asiassa LfE:n filosofia perustuu näkemykseen siitä, että työtä kehitetään tehokkaimmin juuri ruohonjuuritason näkökulmasta ja uskon tämän vaikuttaneen osallistujakunnan jakaumaan siten että paikalla oli paljon rivityöntekijöitä terveydenhuollon eri sektoreilta. 

LfE:tä myös tutkitaan todella runsaasti juuri nyt, postereita erilaisista tutkimusprojekteista oli näytteillä useita kymmeniä. Näistä päällimmäisenä mieleeni jäi London Ambulance Servicen projekti, jossa pyritään kehittämään työkulttuuria kokeneiden ensihoitajien johdatuksella enemmän onnistumisista oppimisen suuntaan ja siten pois syyllistämisestä ja virheistä etsimisestä. Asiaa koskevasta Tom Evensin puheenvuorosta kirjoitin myös Systolessa 1/2019.

Päivä oli siis kokonaisuudessaan varsin antoisa ja tunnelmaltaan leppoisa. Koen saaneeni paljon uutta näkökulmaa LfE:hen ja sen kehittämiseen. Elämäni ensimmäinen konferenssikokemus sai siis toimia paitsi loistavana tilaisuutena oppia uutta, myös raja-aitojen rikkojana, sillä vastaisuudessa en enää aio suhtautua tämän kaltaisiin tilaisuuksiin yhtä ennakkoluuloisesti koska tiedän että konferenssin perimmäinen tarkoitus on jakaa tietoa, vaihtaa ajatuksia ja verkostoitua. Niin, ja syödä donitseja. Helvetin hyviä donitseja.

Teksti ja kuva Lauri Riihimäki

Tässä linkki toiseenkin Tom Evensin materiaaliin.