Kotirintama: Vähäisen hoitopojan normipäivä 2

By |2018-07-18T17:42:27+00:0017.07.2018|

Kirjoittaja jatkaa kuvitteellista tarinointiaan ”Vähäisen hoitopojan normipäivästä.” Koska pyydettiin lisää.

Aamu alkaa heräämisellä. Metriäkään ei töihin meno kiinnostaisi. Keski-ikäinen mies on oppinut sen, että pitää herätä tuntia aikaisemmin. On syötävä puuroa, juotava gallona aamukahvia ja mökötettävä itsekseen. Sen jälkeen voi olla edes jotenkin sosiaalinen. Lapsia ei tänään tarvitse viedä hoitoon, vaimo hoitanee sen. Huomenna on kuulemma viikonloppu. Se tarkoittaa sitä, että tulet työvuorosta aamulla kotiin ja pitäisi keksiä kaikkea jännää perheen viihdyttämiseksi. Vilkaisu laskupinoon kertoo, että se ”Hoploppi” ei taaskaan ole ensimmäisenä listalla.

Tänään mennään omiin töihin. Pakettiautoon, jossa on siniset vilkut katolla ja se pitää pahaa ääntä. Työpariksi sattuu noheva puolitoista kuukautta sitten valmistunut ensihoitaja, joka viestii koko olemuksellaan osaamista. Turvakenkinä toimivien maiharien vetoketju on auki. Takki on auki. Suu käy koko ajan. Paljon on tämän työuran aikana nähty ”pahoja tilanteita” ja on suorastaan ihme, että pakettiautossa on pärjätty hänen ilmaantumiseensa asti.

Ensimmäinen keikka kohdistuu paikalliselle terveystuvalle. Terveyskeskus tai arvauskeskus, kuten työpari hauskasti livauttaa. Hoitohenkilökunnan ja lääkärien normittaminen omasta kyvyttömyydestään alkaa jo ennen potilaan kohtaamista. Aurinkolasit jäivät autoon. Nyt niitä tarvittaisiin, koska hävettää niin helvetisti työparin puolesta. Potilasta autoon siirtäessä eivät auta selitykset siitä, että osa noista ihmisistä oli ambulanssissa töissä silloin kun ensihoitojärjestelmää kehitettiin ja nyt vaan tuli ikä ja elämä vastaan. Saat välittömän palautteen siitä, että kyseessä on ensihoitoyksikkö, eikä ambulanssi. Tai sairasauto.

Kello on seitsemän illalla. Useiden hieman ristiriitaistenkin potilaskohtaamisen jälkeen ollaan taas menossa keikalle. Pillikeikka. Liikenne on kuulemma perseestä ja eivätkö ihmiset tajua että auttajat tulevat nyt. Koetat kysyä, että eikös hälytysajo ole malttipeliä ja tässä autossa on vain yksi ratti. Ei auta. Kaikki autoilijat ovat idiootteja. Tieliikennelain mukaan hälytysajoneuvon kuljettajan tulisi ymmärtää se, että toisten autoilijoiden taidot eivät välttämättä riitä hälytysajoneuvon väistämiseen. Kommentti on virheellinen. Noin kahdeksan minuutin matkan aikana myös palomiehet haukutaan. Keskustelu loppuu kun toteat käyneesi pelastajakurssin ja tehneesi myös branun töitä. Koska haluat näykkäistä vähän, ilmoitat että teet mieluummin töitä kokeneen lanssarin kanssa. Olkoonkin se sitten vaikka koulutukseltaan palomies.

Keikka osoittautuu tarpeettomaksi. Se ihminen tarvitsi vain terveydenhuollon arvion omasta tilastaan. Hätäkeskuspäivystäjät haukutaan. Suun soittaminen säikähdyksestään ja väärin soitetusta pakettiautosta omaisille on sitä luokkaa, että tekisi mieli jakaa neljällä rystysellä työparille mustanaamiomerkki otsikkoon. Mutta kun ei voi. Selvittelet spektaakkeliksi kohonneen tilanteen anteeksipyynnöin ja kertomalla, että te teitte oikein.

Baarikeikkaa. Aamuyöstä mennään kotikeikalle ryppykämppään. Ne ovat niitä paikkoja, joissa tapahtuu eniten tilastojen mukaan henkirikoksia ja sellaisia, joissa turvakenkä tarrautuu joka askeleella lattiaan. Jurrikämppä osoittautuu sekakäyttäjien pelipaikaksi. Kun koetat katsella selkäsi taakse ja availla ovia, työparisi on jo räkyttämässä ja soittamassa suutaan kuin pieni terrieri. Potilaan kaverit ottavat kierroksia.

Joku huutaa. Seuraavaksi tunnet, kun kahvinkeitin jämähtää niskaasi ja kuuma keitetty kahvi valuu pitkin selkää. Polttaa. Tekee kipeää. Pinna palaa. Käännös. Tarjoilet nukkumatin pahalle ihmiselle. Huudat kaikki istumaan. Rauhoitu. Työparia ei löydy mistään. Se löytyy vaatekaapista piilosta. Kertoo nähneensä kuka löi. Näin minäkin kun se on nyt pötköllään lattialla. Et sitten viitsinyt edes varoittaa. Partio tulee paikalle. Terrierin räkytys jatkuu sohvalla istuville sekakäyttäjille kahden ison poliisimiehen selän takaa. Sitten pollari käskee rauhoittumaan. Asia menee kuulemma tutkintaan. Asemalle matkatessa on someen jo päivitetty, ettei ensihoitajalle kannata ryppyillä. Tykkäyksiä on kuulemma kovasti. Minua ei siinä mainittu.

Ennen vuoronvaihtoa loput keikat menevät hissuksiin. Terrieriä ei kiinnosta puhua omasta erinomaisuudestaan. Itselleni hiljaiselo sopii. Koetan virittää keskustelua käytöstavoista ja ihmisten kohtaamisesta, muttei se ota tuulta purjeisiinsa.

Vuoron vaihtuessa olen kahden tunnin unien jälkeen sekaisin kuin seinäkello. Vanha ei enää kestä valvomista. Mietin olenko kykenevä ajamaan kotiin. Aamulla kotiin mennessä koko karuselli on hereillä. Vaimo kysyy miten työvuoro meni. En vastaa, koska ottaa päähän. Haluan vain nukkumaan. Seuraa perheriita, jossa olen vastaanottavana osapuolena. Selittelyt siitä, että en halunnut pahoittaa mieltäsi eivät mene läpi. Maanantaina pitää mennä työterveyshuoltoon, kun selkä vetänee rakuloille kuuman kahvin jälkeen. Uni ei tule. Iltapäivällä katsotaan molemmat peiliin ja sovitaan asiat lakanoiden välissä. Huolella. Olen taas voimissani. Nukun hyvät yöunet. Minua rakastetaan.

Huomenna on taas uusi päivä. Ei muuta kuin huimiin seikkailuihin.

Teksti Mika Lehestö

Lue myös ”Vähäisen hoitopojan normipäivä” –osa 1.