Aseman järkyttävä kesähorror, Veriparta, on täällä taas. Hyytävä tarina tässä kokonaisena uusintana.


VP10000Osa 1.
Perjantai-ilta on ehtinyt taittua jo hyvän matkaa lauantain puolelle. Hälytysviestissä kello on pysähtynyt ajassa 3.07. Punavalkoinen pakettiauto lipuu kohti Bermudan kolmioksi kutsutun baarikeskittymän lohduttominta kulmaa – Tiilenpää pubia. Nimensä mukaisesti se kutsuu luokseen asiakkaita, jotka ovat tottuneet ajattomaan elämänmenoon, heitä, joille kalenterilla ei ole niin suurta merkitystä. Ja heitä, jotka ovat tottuneet kurkkimaan elämän tilkkutäkkiä saumapuolelta.

Parhaat vuotensa nähneen, liitoksistaan natisevan ambulanssin pilotti, Voitto Rastas, vääntelehtii kuskinpukillaan. Hänellä on tuskainen olo, joka johtuu alueen bingotilanteesta, missä ”bingon” huutaminen ei johda palkintoon mutta seuraava numero-kirjain -yhdistelmä tulee vuorenvarmasti. ”Vodelle” olotila on tuttu, se kirvoittaa hieman levottomuutta mutta mies käsittelee sen siinä hetkessä ammatillisella hiljaisuudella.
Olga Völsternik, Voden työpari ei kysy mistä hiljaisuus johtuu, hän tietää sen. Hän tietäisi vastauksenkin, jos asiaa tiedustelisi. Se kuuluisi: ”Tallennan hiljaista tietoa.”

Voden niskassa on nahkea olo – kuin olisi käynyt pariin otteeseen vaatteet päällä saunan lämmössä. Viimeiset 10 tuntia on maalima suhissut kuin sumussa; kaksi lyhyttä taukoa, josta viimeisellä Vode oli ehtinyt nauttia puolet edellisellä tauolla kesken jääneestä kylmästä rusinallisesta maksalaatikosta. Silmät painavat ja miehestä tuntuu, että hän on enemmän loppu kuin useammat kohtaamistaan potilaista. Mutta Vode tietää, että työvuoro päättyy vain yhdellä tavalla: Ajamalla yhden keikan kerrallaan.

Vode valmistautuu henkisesti Tiilenpää-vierailuun. Karaokea sopertaen ja kaatuillen. Mustia silmiä ja punertavia patteja takaraivoilla. Lasinsiruja, perkeleitä ja selkään taputeltuja hyviä jätkiä. Huonoja hampaita, sätkätupakansavua ja housuihin kuivuneen kusen aromia. Ja tietenkin – promilleja.
”Hyvät matkustajat – hetken kuluttua Tiilenpää. Se on monen elämän päätepysäkki”, Vode sanoo vieressä istuvalle kolegalleen Olga Völsternikille.
Oge nyökkää. Tiilenpää on ollut hänenkin kantapaikkansa lähes jokaisessa työvuorossa.
”Ja valmistautukaa kohtamaan humalainen empatia – jossa hieman ennen ”haista vittua!” kerrotaan pariin kertaan kuinka hyvää työtä teet”, Oge vastaa.

Tiilenpään asiakas pääsääntöisesti arvostaa kyytimiestä, paitsi jos se sattuu olemaan kanta-asiakkaaksi päätynyt ex-kollega. Hän aukoo päätään, jos on sellaisessa kunnossa, että suu vielä liikkuu. Exä on hävinnyt taistelunsa kuningas alkoholia vastaan muttei ymmärrä sitä. Exän mukaan juoppoja paijaava ensihoitaja on häviäjistä suurin – tuossa viestissä on hitunen perääkin mutta enimmäkseen siinä on katkeruutta. Exä itse ei tietenkään koe olevansa juoppo, vaan emeritus, joka suvereenisti pystyy arvioimaan työtä, josta hän heikkouttaan ja tahtomattaan oli luisunut liukkaalle ja kaltevalle pinnalle – pinnalle, josta pääsee helposti vain alas päin.

Tillenpää-käynnin jälkeen Vodella ja Ogella umpeutuisi kaikkien muiden keikkojen lomassa Bermudan kolmio. Työyhteisöslangissa se tarkoittaa sitä, että saman työvuoron aikana he ovat hoitaneet tehtävän kaikissa saman aukion kuppiloissa – myös Haarikassa ja Pub Anttonissa.

Oge on ajatuksissaan. Tulevaa Tiilenpään kaatumiskeissiä hän ei vielä viitsinyt ajatella – siitä saisi aivan riittävästi paikalla ollessaankin. Sen sijaan hänen mielessään pyörii parin tunnin takainen Haarikan rintatuntemus. Tuntemusta oli ollut sekä potilaalla että hoitajalla. Olgan rinnassa oli alkanut muljahdella samaan aikaan kun Lifepack sylki ulos 12-kytkentäistä piirrostaan. Ensimmäisten kompleksien väliin piirtyi leveähkö ylöspäin suuntautuva lisälyönti, joka Ogen silmään näytti ihan pystyyn asettautuneelta pippeliltä. Heti seuraavaan väliin piirtyi keskisormi minkä jälkeen koneen ruutu värjäytyi punaiseksi. Väri laskeutui ruuduun yläreunasta alaspäin kuin veri Bond-leffojen alussa ammutun laukauksen jälkeen. Sitten monitori-defibrillaattori ilmoitti asiallisella äänellään: ”kyyti-intiaani – luuseri”, minkä jälkeen Ogen korvissa alkoi kuulua röhöttävä nauru.
Nainen hämmentyi. Hän ajatteli, että oli tullut hulluksi mutta teki silti päätöksensä. Oge äksäsi herrasmiehen Haarikan kulmasohvalle ja ohjeisti tilaamaan tuplaviskin. Omasta mielestään hän oli itsekin sen tarpeessa.

Tiilenpää pub oli enää parin korttelin päässä mutta betonibunkkerien välistä näkyivät jo valot. Voden kaaskujalka oli jotain muuta kuin raskas. Tiilenpäähän hänellä ei ollut koskaan kiire – sinne tie veisi aina joka tapauksessa – hitaammin tai nopeammin.

Ambulanssin liikkuessa laiskasti kohti Bermudan kolmiota Vode pyörittelee päässään puolilta öin ajettua Pub Anttonin keikkaa. Se, että naispotilas oli muistuttanut alienia, ei ollut normaalista poikkeavaa mutta löydökset pistivät miettimään.
Kun Vode oli tutkinut takaraivolleen kellahtaneen potilaan puristusvoimat, hänen käsiensä ja kroppansa läpi oli kulkenut paimenpoikamaisesti toistuva sähköisku. Vodesta tuntui kuin hän olisi jäänyt kiinni sähkölaitteeseen, joka antaa nyppyjä nopeassa flimmeri-tahdissa. Vode katsoi asiakasta silmiin, jotta tämä irrottaisi ja säkenöinti loppuisi. Asiakas ei irrottanut eikä epäsäännöllinen nypyttely lakannut. Kun Vode oli iskemässä otsallaan potilasta otsaan, tämän molemmat silmämunat työntyivät kuopistaan ulos kuin käkikellon käet, ne olivat värjäytyneet punaiseksi ja tokaiseet Vodelle: ”luuseri, urpo”, minkä jälkeen hänen korvissaan oli alkanut kaikua röhöttävä nauru. Vaikka Vode oli Bermudan kolmiossa kaikenlaista kokenut, niin silmillään vittuilevaa asiakasta hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut.

”Oge”, Vode sanoo.
”No?”
”Mulla on vähän outo tunne.”
”Niin on mullakin, kerro sä ensiks.”

Osa 2.
Vode ja Oge kääntyvät viimeisistä liikennevaloista kohti Bermudan kolmiota. Kerran kolmesta kapakasta muodostuvan alueen keskelle jäävän puistikon laidalle pysäköity ambulanssi oli hävinnyt sillä välin, kun ensihoitajat olivat olleet tehtävällä. Tapauksen ja baareissa tapahtuvien kummallisuuksien jälkeen aluetta oli alettu kutsua Bermudan kolmioksi. Siellä saattoi tapahtua mitä vain ja se tavallaan kuuluu asiaan.

Kolmion pahimmasta kolkasta, Tiilenpää-pubista, oli soitettu jälleen 112. Kiireettömälle tehtävälle ajava työpari pui parhaillaan kokemuksiaan edeltäviltä tehtäviltä.
”Sen mulkunnäköisen lisälyönnin ja keskisormen jälkeen mä aattelin, että oon liian väsynyt, mutta sen vittuilevan puheen jälkeen mä oon varma, että mä oon kasivitonen”, Oge sanoo.
”Älä huoli, sitten meitä on kaks”, Vode vastaa ja kertoo oman tarinansa flimmeripuristajasta ja punaisista käkikellosilmistä, jotka aukoivat päätään.”
”No eihän nää mun kokemukset sitten mitenkään kummallisia ole ja jos hiukan onkin, niin luulen, että seuraavalla keikalla siitä on vain hyötyä”, Oge jatkaa.

Paluu Tiilenpäähän on paluu arkeen. Se on kuin tiilellä lyötäisiin päähän. Ummehtunut, kuuma ilma ja nuotinviereinen kännijokellus sekä kaiuttimista vahvistettuna että vahvistamattomana loivat anniskelutilaan originellin tunnelman. Ruma haju tarttuu vaatteisiin ja sieraimiin, tunnelma on auttajan näkökulmasta epämukava mutta ehdottoman uniikki.
Tällä kertaa tunnelma on uniikki myös kuppilan aiempiin iltoihin verrattuna. Heti ovensuussa istuu äijä Haarikasta ja eukko Pub Anttonista. Ensimmäinen omilla jaloillaan kulkeva vastaantulija on Exä. Hän mulkaisee pahasti ja nakkaa lasissaan jäljellä olevan kossukolan Voden naamalle. Vode astelee baaritiskille pyytämään paperia. Kalpea baarimikko kääntyy häntä kohti ja Vode esittää asiansa. Baarimikko kääntyy pois ja palaa paperinipun kanssa, jolloin Vode huomaa hänen kaulassaan solmun yläpuolelta katki hiertyneen hirttoköyden. Baarimikon kasvoissa on jotain tuttua, erityisesti oudosti mutta tutulla tavalla leikattu parta. Ottaessaan askelia tiskiltä pois päin Vode muistaa, keneltä baarimikko näytti. Hän ei ehdi kuitenkaan miettimään sitä sen enempää, kun huomaa Ogen löytäneen jo selällään pötköttävän asiakkaan. Oge nousee Voden lähituntumaan ja kuiskaa.
”Tää on ihan ihme paikka.”
”Nytkö vasta sen huomaat. On vähän niinkuin pelottaiskin mutta kun ei tiedä mikä”, Vode vastaa.
”Mitä nyt?” Oge kysyy.
”Hoidetaan keikka”, Vode vastaa.

Oge kumartuu uudestaan potilaan ääreen, ensihoitaja on edelleen hämmentynyt eikä saa oikein aloitettua.
”Mitäs tyttö mietit?” potilas kysyy.
”Sitä, että mitä me Teidän kanssa tehtäisiin.”
”Kytke mut monitoriin ja kirjoita pari itsellesi sopivaa riviä. Jätä sitten mut tänne niinkuin aina ennekin.”
”Ettekö halua lähteä sairaalaan?”
”En mä niin sanonut. Älä ainakaan äks-kutosta tee.”
Oge havahtuu. Se tietää ihan liikaa ollakseen räkälän tyyppipotilas.

”Taidatte olla useampaan kertaan ollut ambulanssin kanssa tekemisissä, kun tiedätte asioista noin hyvin”, Vode sanoo.
”Joo, olen mä.”
”Mitä niillä kerroilla on sitten teille tehty?”
”Ei mitään, mä oon ollu tekemässä. Jäin märehtiin keikkoja, join viinaa ja sain kenkää.”
”Siis kyytimiehiä. Mitä meidän sun mielestä sulle pitäs tehdä?”
”Ihan mitä vaan. Kohta pannaan show pystyyn.”
”Älkää nyt mitää showta laittako, hoidetaan tää homma ihan rauhassa.”
”Ei pysty. Mä oon yrittäny olla rauhassa ja vetää matalaa profiilia mutta keikkaluurangot ahdistelee vieläkin.”

Ovensuussa istuva äijä ja eukko nousevat ylös. Ne tuijottavat Vodea polttavan punaisilla silmillään ja alkavat liikkua kohti. Baarimikko hyppää tiskin yli kuin lätkäpelaaja vaihdosta jäälle. Köysi heilahtaa hänen kaulallaan. Vode siirtää katsensa kohti baarimikkoa, joka tuijottaa takaisin ja samalla hänen erikoisesti leikattu partansa alkaa tihkua verta. Baarimikko irvistää ja alkaa liikkua rivakasti työparia kohti.

Vode katsoo vuoroin baarimikkoa ja vuoroin ovensuusta lähenevää pariskuntaa. Yhtäkkiä Vode nimeää mielessään baarimikon  – hän on kollega reilun parinkymmenen vuoden takaa – se, joka hirtti itsensä, ja se, joka saunailloissa istui aina hiljaa pöydän päässä ja oli eniten kännissä. Eräänä aamuna hän ei enää tullut työvuoroon. Vode oli se, joka veti aseman lipun puolitankoon.

Oge katsoi Vodea, jonka ilme oli jännittyneenoloinen. Samalla myös Oge rekisteröi ovelta päin tulevan pariskunnan – ja kun äijä ja eukko olivat rinnakkain, heidät oli helppo tunnistaa. Pariskunnan kehonkieli on aivan samanlainen kuin monessa yhteydessä julkaistussa kuvassa. Mustavalkoisessa ja rakeisessa otoksessa seisoi huonoryhtinen, ikävännäköinen pariskunta: karmean sirramurhamysteerin pääarkkitehdit 1950-luvun Suomesta. Tämän parivaljakon ambulanssissa menehtyi helposti vakaampikin potilas.

Voden ja Ogen olo alkoi käydä tukalaksi. ”Jos painan virven punaista nappia, niin ketään ei usko”, Vode pohtii muttei sano ääneen. ”Jos painan virven punaista nappia, niin mikä on se hätäviesti, jonka yritän sanoa kuuluvalla äänellä”, Oge miettii.
Hirttosilmukkakaulainen veriparta pysähtyy ja vilkaisee sirramurhaajia, jotka kiihdyttävät askeliaan. Veriparta riuhtaisee päänsä takaisin Vodea ja Ogea kohti. Parta alkaa vuotaa verta solkenaan.
”Tarvitsetko naamaasi vähän plastiikkaa?” Vode yrittää keventää.
Veriparta pyyhkäisee molemmin käsin isommat veret karvoistaan päin seinää, johon osuessaan veri pöllähtää punaiseksi sumuksi ja haihtuu jäljettömiin. Vode ja Oge painavat yhtaikaa virven punaista nappia, joloin karaokelaulu lakkaa ja Tiilenpää pubin valtaa röhöttävä nauru. Sen katkaisee vain laulunsa keskeyttäneen sopertavan karaokesolistin toteamus: ”urpo kyyti-intiaani – luuseri.”

”Juokse mun perässä, juostaan ovelle”, Vode sanoo Ogelle. He pakenevat kohti ovea. Sirramurhaajat tulevat heitä kohti. Vode on päättänyt lyödä äijää ensin otsaan ja potkaista sitten eukkoa kintuille. Vode vetää vaudissa liikkuvat taakse, ottaa kropan mukaan ja lyö. Lyöntiliike jatkaa kohteesta läpi eikä se osu mihinkään. Vode menettää tasapainonsa ja kaatuu. Paskainen nauru täyttää salin ja sitä säestää moniääninen kuoro, joka hokee: ”Urpo, urpo, luuseri, urpo.” Oge auttaa Voden ylös lattialta. Askeleet ovat rivakahkot, kun ne vievät kohti Tiilenpään uloskäyntiä.

Osa 3.
Vode avaa jääkaapin oven kotikeittiössään jo seitsemännen kerran alkuillan aikana. Sinne on aseteltuna laatikollinen punakuorista kyytimiehen olutta, jonka kylkeen on puolustusvoimamaisen selkokielisesti painettu mitä pakkaus sisältää.  Käynnissä on yhden hengen debriefing. Hiljaisuuden rikkoo aika ajoin auki sihahtava oluttölkki. Hiljaiseen iltaan tunkeutuu myös tekstiviesti. Se on Ogelta. ”Mä oon varmaan tullu hulluksi. Se Tiilenpää painaa aika paljon.”
”Väsynyt sä oot ja mä vasta väsynyt oonkin. Ota se tuplaviski ja vedä peitto korville”, kuuluu Voden ohje.

Vode soittaa Jorkalle, hän on paikallisia poliiseja ja Voden hyvä kaveri. Asia on lyhyt ja ytimekäs: ”Lähde baariin.” Vastaus on yhtä ytimekäs: ”Selvä. Mihin bariin?” ”Tiilepäähän.” ”Siihen baariin en lähde vapaalla, saan käydä käydä siellä töissä ihan tarpeeksi.”
Vode myöntää ajatelleensa samoin mutta hän kertoo viime aikoina tulleensa sellaiseen lopputulemaan, että paikka on todettava kerran elämässä myös tavallisen asiakkaan näkökulmasta. Jorkka myöntyy hampaita kiristellen sillä ehdolla, että koko iltaa siellä ei viettäisi.

Vartin päästä Vode ja Jorkka istuvat naamatusten Tiilenpäässä. Miehet toteavat, että paikalla on vähintään puolenkymmentä tuttua. Lasit tyhjenevät pikavauhtia. Kun Jorkka poistuu vessaan, paikalle liukuu Veriparta tuttuun kravattiinsa sonnustautuneena. Hän istahtaa Jorkan paikalle Vodea vastapäätä.
”Se on varattu”, Vode sanoo.
”Niin on, mulle – nää on kaikki mun paikkoja. Mitä sais olla?”
”Tuo pari bisseä.”
”Tulee”, Veriparta sanoo ja napsauttaa kaksi kertaa sormiaan ja pöydälle ilmestyy kenenkään tuomatta kaksi kuohuvaista kolpakkoa.
”Eikä sitten maksa mitään. Ei ole äijää näkynyt ennen täällä näissä merkeissä. Painaako mieltä jokin, vai miksi tulit?”, Veriparta kysyy.

Jorkka kävelee kohti pöytää. Vode sanoo Veriparralle, että paikka on varattu paikalle astelevalle kaverille. Veriparta sanoo: ”Ei haittaa – nää on kaikki mun paikkoja.” Vode pyytää vielä kerran väistämään, Veriparta ei tee elettäkään, hän vain tuijottaa silmät punaisina ja parta verta tihkuen kunnes Jorkka istuu hänen päällensä. Jorkalle Veriparta on vain ilmaa eikä hän kykene aistimaan tätä mitenkään. Voden silmissä käy punainen pöllähdys, kun Veriparta menee matkoihinsa. Mennessään hän huutaa: ”Kohta on show.” Vode huomaa, että Jorkka ei kuule huutoa.

Veriparta nousee baaritiskille, hän ottaa leveän haara-asennon ja osoittaa molemmilla etusormillaan kohti lattiaa. Jorkka jatkaa kalajuttuaan Tenolta, Veriparta ja hänen shownsa on miehelle ilmaa. Punainen usva laskeutuu Veriparran etusormien osoittamaan paikkaan.
”Apu tulee alhaalta”, Veriparta julistaa.
Kuuluu korvia raastava narina ja lattiasta avautuu kansi. Osa asiakaskunnasta kääntyy katsomaan showta. Toisille asiakkaille show´ta ei tapahdu. Jorkka kuuluu tähän porukkaan, hän ei myöskään huomaa, että Vode seuraa showta tarkasti. Lattian uumenista nousee ensihoitolääkäri, kopterilentäjä ja lentoavustaja – miehistö, joka menehtyi lääkärikopterin maahansyöksyssä 1990-luvulla. Vode muistaa lääkärin hyvin, hän on nakkisormi-Roitto. Pätevä mies mutta kädentaidot eivät olleet hänen vahvinta aluettansa. Nakkisormi-Roitto puhui 90-luvulla enimmäkseen siitä, miten tärkeää kommunikointi on ja miksi kaikki hoitotoimet tulisi vakioida. Hän puhui perusteellisen tutkimisen puolesta, mikä koituisi paitsi potilaan myös ensihoitajan hyväksi. ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit”, kuului nakkisormi-Roiton lentävä lause. Hän ei koskaan sanonut keksineensä mitään itse, vaan pomineensa käyttönsä parhaat palat milloin mistäkin ja kehotti muitakin tekemään niin.

Vode oli näkemästään hämmentynyt. ”Jos tällaisia tuonpuoleisia touhuja piti oikeasti olla olemassa, niin miksi juuri Tiilenpäässä?”
Kun Vode sai ajatuksensa loppuun, Veriparta iski hänelle punaista silmäänsä.
”Katos ketkä sieltä tulee”, Jorkka sanoo ja osoittaa ovelle.
Ensihoitajat marssivat peräkanaa baaripöytään, jossa on yllättävän voinnin heikkenemisen kokenut asiakas. Vode tunnistaa etummaisen Repeksi kutsutun kyytimiehen, hänestä liikkui tarinoita, jotka eivät mairitelleen miestä – leipiintymistä ja asennevammanpoikasta.
”No mikä sullon?” Repe avaa potilaskontaktin.
Asiakas kertoo sopertaen ja lauseita toisetellen mikä häntä vaivaa. Kun ensihoitaja on tekemässä potilaasta nopeaa äksää, Veriparta katsoo Vodea ja pyörittelee päätään.
Tiilenpää-pubissa matala ja kuuluva ääni nousee taas ilmoille: ”Kyyti-intiaani, urpo, luuseri.” Sen kuulevat vain valikoidut korvat. Vode huomaa, että niistä, jotka reagoivat kaikuvaan ääneen, oli suurin osa jotenkin tuttuja. Hän tajuaa, että nämä harhat taitavat olla vain ensihoitajien ja muun hoitohenkilökunnan etuoikeus. Silti häntä mietityttää se, että tehtävää hoitavat ensihoitajat eivät aluksi huomanneet varsin näkyvästi patsastelevaa alhaalta tullutta apujoukkoa eivätkä myöskään Veripartaa.
Mutta nyt koko tuonpuoleinen pataljoona oli marssitettu etulinjaan – se tuotiin tälle työparille tykö. Lattialle laskettu Lifepack alkaa sylkeä nauhaa, siihen ei piirry käppyrää, koska laite ei ole kytketty potilaaseen saati päälle. Sen sijaan nauhaan piirtyy verellä teksti: ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit.” Lause kuulostaa ensihoitajista tutulta mutta eivät osaa yhdistää sitä aluksi mihinkään. Pian sanoman ja syy-yhteys tulee kuitenkin heille harvinaisen selväksi.
”Mitäs mietit?” potilas kysyy.
Repe kertoo hämillään miettivänsä mitä potilaalle pitäisi tehdä.
”Kytke mut monitoriin ja kirjoita pari itsellesi sopivaa riviä. Jätä sitten mut tänne niinkuin aina ennekin”, potilas sanoo.
Vode havahtuu, hän on kuullut tämän vuoropuhelun ennenkin. Se noudattaa samaa kaavaa jatkossakin.
”Te ette siis halua sairaalaan?”
”En mä niin sanonut. Älä ainakaan äks-kutosta tee.”
Sirramurhaajat nousevat ovensuusta ja marssivat päättäväisesti kohti ensihoitajia. Veriparta tekee tutun baaritiskinyliloikkansa. Deffan näyttö lainehtii sähköisestä verestä. Kun toinen ensihoitajista asettaa sormensa virven punaiselle napille, alkaa kuulua paskaista naurua.
”Mitä meinasit sinne radioosi sanoa?” Veriparta tiedustelee.
”Saattaa olla vähän katvetta”, hän jatkaa ja nauraa röhöttämällä.
”Mä en sua pelkää”, Repe sanoo ja tempaisee Veripäätä tyhjään turpaan.
”Ei tarvitsekaan. Jos et ymmärrä omaa parastasi, pelkäät kohta itseäsi pehmeässä huoneessa”, Veriparta röhöttää.

Sitten Repe muistaa, mistä ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit”, on tuttu. Samalla kopterionnettomuudessa kuollut lääkäri miehistöineen ilmestyy hänen näköpiirinsä. Repellä lyö vähän aikaa tyhjää. Hänen työparinsa on ehtinyt jo aloittaa tutkimukset alusta, jolloin deffan itsestään tulostunut paperi haihtuu punaisena pölynä ilmaan.
”Mulla alkaa olla tässä perustutkimukset valmiina. Potilas on jalaton, hae kantotuoli.”
Repen tyhjä pää täyttyy yhdellä selkeällä käskyllä, hän ryhtyy toteuttamaan sitä. Tuonpuoleinen orkesteri siirtyy lattianrakoon ja luukku narisee kiinni. Tiilenpäässä jatkuu perinteinen juopottelu.

Melkein samalla ovenavauksella kun ensimmäiset ensihoitajat poistuvat kapakasta, toiset tulevat tilalle. Donna, 52, on kipannut korkokengissään liukkaalla tanssilattialla. Pääkin oli nytkätänyt parkettiin holtittomasti.
”Ota vitaalit, neurologiset ja tutki pää ja ranka”, hoitovuorossa oleva käskee. Työ alkaa eikä tuonpuoleisista näy punaista pihahdustakaan.

”Mä oon juonut tässä kapakassa ihan tarpeeksi”, Vode sanoo.
”Jos olisit sanonut haluavasi jäädä, olisitkin saanut tehdä sen yksin”, Jorkka vastaa.
”Mutta varovasti nyt, ettei paikalle tarvita kolmatta yksikköä.”

 

Osa 4.
Vode ja Oge ajelevat ambulanssilla kohti ravintolaa – tällä kertaa lounaalle. Vode nostaa hälytysajoneuvon nopeutta nopeusrajoituksen nimissä kahdeksaankymppiin. Tuulilasiin pamahtaa punatulkku ja samalla kuuluu mossahdus. Veriparta ilmestyy ohjaamoon hoitajan ja kuljettajan väliin.
”Mä oon valinnut teidät”, hän ilmoittaa.
”Mihin?” Oge kysyy pelästyneenä.
”Simulaationohjaajakurssille.”
”Tä?” Vode kysyy.
”Sun pitäs jo tietää”, Veriparta sanoo Vodelle. Sitten hän nauraa räkäisesti ja mossahtaa ensin hoitotilaan ja sitten takaoven läpi takaisin tiehensä.

Samassa mossahduksessa virvet alkavat soida. Ruokailua ei tule mutta 785Daavid tulee. Paikalla on itsensä ja parin muunkin tappamista suunnitteleva toisen polven pilleristi. Hän on soittanut ambulanssin mutta ei suostu lähtemään kyytiin. Kommunikointi tapahtuu kerrostalohuoneiston postiluukusta, sillä ovea ei tietenkään avata. Sen avaamista varten paikalle tulee palokunta ja uhkailujen takia poliisikin.
Potilas istuu ruhassa nojatuolissaan, Oge on ottanut jo puhekontaktin ja tilanne näyttää rauhoittuneen. Poliisit katselevat huoneistossa ympärilleen ja Vode etsii käsiinsä perustutkimusvälineet. Samassa potilas nousee ylös, juoksee parvekkeelle ja hyppä alas. Neljäs kerros. Kun huoneistossa olevat auttajat alkavat pyrkiä kohti porraskäytävää, huoneistossa räjähtää. Paineaalto lyö poliisit, palomiehet ja ensihoitajat lattiaan. Kukaan ei osannut odottaa pamausta eikä tiennyt mikä se oli. Huoneisto on täynnä savua. Oge havahtuu ja painaa virven hätäkutsun pohjaan. Savuisen huoneen valtaa Veriparran räkänauru.
”Kyyti-intiaani – sinä olet valittu”, hän saa naurultaan sanotuksi.
Oge saa sanottua Virve-radioon: ”Lisäapu, lisäapu – räjähdys, räjähdys.”

Savu hälvenee. Huoneiston lattialta itseään keräilevät auttajat ymmärtävät olevansa joksenkin kunnossa. Räjähdykselle altistunut henkilöstö käy lääkärintarkastuksessa, pitää defusingin ja poistuu sairauslomalle. Vode päättää aloittaa saikun rauhoittavalla keskioluella. Oge suostuu mukaan yhden tuopin ajaksi. He päättävät pitäytyä poissa Bermudan kolmiosta ja kipuavatkin baarijakkaroille Brewer’s pubissa.
Tuopinpohjat ehtivät tuskin kolahtaa pöytään, kun tutunnäköinen, huonoryhtinen pariskunta saapuu paikalle. Sirramurhaajat 50-luvun Luvialta. Eukko ja äijä senaikaisissa työvaatteissaan asettautuvat Voden ja Ogen molemmin puolin.
”On aika lähteä”, äijä sanoo. Hän tarttuu Vodea ja eukko Ogea käsipuolesta – saatto kohti ulko-ovea käynnistyy. Suoraan oven eteen peruutettu VW Kastenwagen -ambulanssi imaisee potilaat kyytiinsä. Kun poka on päällä, Kastenwagenin motti alkaa röhistä. Ajoneuvo hörskyttää maisemaan, joka ei ole tästä päivästä. Lopulta Kastenwagenin vauhti hiljenee ja se työntyy perä edellä kohti ränsistyneitä pariovia, joiden yllä on haalistunut punainen risti. Viime vuosisadan puolivälissä se on varmaankin ollut terveysasema tai jotain.
Ränsistyneet ovet avautuvat. Vode ja Oge tunnistavat hämärän sisätilan keskeltä hahmon. Hän nauraa tutulla, paskaisella tavalla ja sanoo:
”Tervetuloa.”

Osa 5.
”Mikä paikka tämä on ja mitä helvettiä me täällä teemme?” Vode tiedustelee.
”Te olette valitut”, Veriparta sanoo.
”Mihin?”
”Simulaationohjaajakurssille.”
”En mä mihinkään sellaiselle ole hakenut.”
”Et niin mutta me valittiin. Tervetuloa kypsyneiden kyydittäjien työpajaan, jota myös lanssareiden tuonpuoleiseksi kutsutaan.”

Vode ja Oge eivät ole uskoa silmiään eivätkä korviaan.
”Miksi juuri me?” Oge kysyy.
”Teillä on molemmilla pitkä ura takana. Olette rutinoituneet. Teette paljon päätöksiä perstuntumalla ilman lääketieteelistä pohjaa. Näkemyksemme mukaan teillä on iso riski luiskahtaa ensihoidon harmaalle alueelle.”
”Mitä paskanjallitusta tuo on? Ja mihin näkemykseen tulkintanne perustatte?”, Vode tiedustelee.

Veriparta kertoo, että kuten heidän henkilökunnastaan voi päätellä, on näkemystä kerätty jo liki sadan vuoden ajan.
”Olemme olleet päähän potkittujen, raiteiltaan suistuneiden ja onnettomuuksiin joutuneiden lanssareiden jatkosijoituspaikka. Jos nykyaikaisia halutaan olla, voimme kutsua itseämme lanssarin uranpoluksi.”
”Pitääkö kuolemankin jälkeen vielä polkea uraa? Jos veromarkat menee edelleen yhteiskunnalle, teillä on varmasi hallituksen korkein siunaus.” Vode sanoo.

Veriparta selventää, että kyseessä on tuonpuoleinen tutkimuskeskus, joka pyrkii vaikuttamaan asenteisiin.
”Täällä ei perehdytä teknisiin – eikä ei teknisiin -taitoihin vaan poraudutaan suoraan ytimeen – kallon sisään. Olemme kehittäneet uutta simulaatiotilaamme kymmenen vuoden ajan ja sen seuraavaan pilottiin tarvitaan nyt väkeä.”
”Selvä. Mutta kaikki muut henkilökunnasta on kuolleita. Pitääkö meidänkin kuolla?” Oge kysyy.
”Ennen pitkää kyllä.”

Hämyisen luolan seinälle syttyy valo. Pimeydestä hiiskahtaa ääni: ”Simulaatiohälytys”.
Samanlainen punainen pöly, joksi Veriparrasta sinkoutuva veri ja deffan paperi muuttuivat, kietoo kellarissa olevan porukan itseensä. Se on kuin hissi, joka alkaa viedä henkilökuntaa ylöspäin.  Vode ja Oge pälyilevät ympärilleen. Veriparta kertoo, että heidän ei tarvitse olla huolissaan.
”Te ette saa puuttua asioiden kulkuun millään tavalla, niin pysytte näkymättöminä…”, Veriparta neuvoo mutta sanat jäävät kesken kun pölyhissi on hiisannut jo väen ylös. Alkaa korvia raastava narina. Lautaluukku aukeaa narinan saattelemana ylöspäin ja pölyhissi nostaa väen vielä lattian tasalle. Se on Tiilenpää-pub.
”Tervetuloa simulaatiotilaamme, varmaan tunnistattekin sen”, Veriparta sanoo.

Show pamahtaa päälle. Kiireetön, huonovointinen laitapuolen kulkija tarvitsee apua; pissat on alla eikä jalat kanna.
”Kuten tiedät. Tän keikan voi hoitaa asiallisesti tai epäasiallisesti. Puutumme tehtävään, mikäli epäasiallisuuksia ilmenee”, Veriparta kertoo.
Ensihoitajat arvioivat asiallisesti tilanteen ja he saavat poistua pelotteetta. Kun ensihoitajat auttavat potilaan kantotuolille ja kääntyvät kohti ulko-ova, samassa pöydäsä istuva mies, joka on koko toimituksen ajan seurannut hiljaa vieressä, nousee ylös ja kaivaa takataskustaan kääntöveitsen. Hän kohottaa sen lyödäkseen kantotuolia työntävää ensihoitajaa.
”Seis! Pudota puukko! Älä lyö!” Oge käskyttää vaistomaisesti tilanteessa, muut tuskin ehtivät vielä huomata tapausta. Kaikki ravaintolassa kääntyvät ääntä kohti. Se tuli jostakin mutta sille ei näy huutajaa. Veriparta mulkaisee Ogea, sirramurhaajat murahtavat ja exä paukuttaa nyrkkiä pöydänkanteen.
”Mitä nyt?” Oge kysyy.
”Menit sitten puuttumaan todellisuuteen”, Veriparta sanoo.
”Mun duunikaveri olisi kuollut muuten.”
”Älä koskaan huutele haudan takaa todellisuuteen! Yksi kuollut on siinä savotassa aika vähän!”
”Sinun on hyvä tietää, että saatamme joutua hoitamaan sinut pois päiviltä”, sirramurhaäijä kertoo lisäyksensä käsiään hieroskellen.

Punapölyhissi vie seurueen alakertaan, pois Tiilenpää-pubista. Oge tähyilee hermostuneesti edestakaisin, hän on päättänyt paeta paikalta – yksinkertaisesti vain juoksemalla pois tilanteesta. Häntä pelottaa erityisesti sirramurhaäijän puheet päivien päättämisestä.
Kun punapöly irrottaa otteensa, Oge on päätöksensä tehnyt, hän juoksee oikopäätä Kastenwageniin ja ottaa sen luvatta käyttöönsä. Hän on päättänyt ajaa sillä tarvittaessa vaikka helvettiin.
Veriparta orkestereineen on hämillään ja jähmettyy paikoilleen. Vode ottaa myös jalat alleen ja juoksee Kastenwagenin perään. Hän saa sen juuri ja juuri kiinni ja hyppää kartturin paikalle.
”Mihin ajetaan?” Oge kysyy.
”Ei ainakaan Tiilenpäähän tuopille.”

”Mikset sä singahda niiden kyytiin?” sirramurhaäijä kysyy Veriparralta.
”Nyt kun Oge puuttui täältä käsin todellisuuteen, en pysty koordinoimaan faktan ja fiktion sekoitusta. En tiedä miten tän saisi viehellettyä poikki, tiedän vain, että se on pakko tehdä – keinolla millä hyvänsä.”
”Saamarin kyyti-intiaanit, ne veivät mun pirssin”, sirramurhaäijä manaa.

”Onko ideoita”, Oge kysyy uudelleen Kastenwagenissa.
”Yhtä monta ja yhtä hyviä kuin pari minuuttia sitten.”
Oge vääntää Blaupunktiin virtaa, se suhisee hetken mutta suhinan keskeltä alkaa vähitellen tunnistautua Isoisän olkihattu. Kun Rautavaaran Tapsa esittelee rauhalliseen tyyliin hatun tarinaa, Oge huomaa peilistä, että heille ovat saaneet seuraa. Myös Vode tähystää taakse ilmaantunutta kuvatusta.
”Ei hemmetissä, se on 50-luvun Bemari sivuvaunulla, hetkinen se taitaakin olla Uralin tekemä kopio.”
”Joo, joo mutta ketä sillä tulee”, Oge tivaa.
”Sirramurhaajat; äijä ajaa ja eukko on vaunussa.”

Ural on melkein kiinni Kastenwagenin takapuskurissa.
”Mitä ne nyt aikoo?” Oge kysyy.
Samassa Kastenwagen tärähtää ja alkaa pomppia.
”Jumalauta, se Urali pamahti takatilaan että nuppi tutisi”, Vode sanoo.

”Sammuta se korppusaha, mä tukehdun”, sirramurhaajaeukko rääkäisee sivuvaunusta.
Äijä yrittää sammuttaa mutta pyörä ei sammu, se työntää hoitotilaan sinisenharmaata pakokaasukatkua. Pyörän moottori jatkaa hörskyttämistään.
”Sammuta se tai mä sammutan sut”, eukko rääkäisee uudelleen.
”Se ei sammu”, äijä vastaa.
Sitten eukko nyykähtää vaunuunsa.
”Oletko hereillä”, äijä huutaa.
Ei vastausta. Äijä tajuaa, että hänen on syytä poistua takatilasta mahdollisimman pian. Äijä yrittää lyödä hoitotilan ikkunan ensin rikki mutta se ei hajoa. Sitten hän avaa oven ja hyppää vauhdissa ulos.
Oge katsoo taustapeilistä, kun huonoryhtinen möykky kierii pitkin tietä ojaan.
”Nykyhetki: yksi, vanha ja parempi aika: nolla”, hän sanoo.

Osa 6.
Kastenwagen paukuttaa pitkin katua. Hoitotilan avoin ovi hakkaa tärinässä karmeihinsa. Isoisän olkihattu soi.
”Nyt on pakko päästä kotona käymään, on saatava tähän fiktiohelvettiin jotain kouriin tuntuvaa. Pää halkee”, Oge sanoo.
”En ehkä tuhlais aikaa pelkkään fiiliksen hakuun. Sieltä ne sut ekaks bongaa”, Vode vastaa.
”On vaan pakko. On nähtävä jotain, mikä on totta ennen kuin voin jatkaa.”

Siinä se on. Valkoinen, jämäkkä kerrostalo. Ogen talo. Oge ja Vode ajavat hissillä viidenteen kerrokseen. Oge avaa kaksionsa oven. Sisältä pelmahtaa kloorinhaju. Sieltä kantautuu myös kaikuvia ääniä.
”Ihan niin kuin oltaisiin uimahal…”, Vode ehtii sanoa kun näkymä samalla avautuu heille: 50 metrin uima-allas ja hyppyallas 10 metrin telineineen. Lähin rata on vesijuoksulle, sitä pitkin askeltaakin lyhyt pätkä vedenpolkijoita. 10 metrin hyppytasolla joku odottaa lupaa tulla alas. Oge menee altaan luokse ja kokeilee vettä – totta se on: uimahalli on todellakin muuttanut viidennen kerroksen kaksioon.
”Mitä hel-vet-tiä?”, Oge ihmettelee.
”Tervetuloa todellisuuteen, tässä on sulle sitä kouriin tuntuvaa, lähdetään äkkiä helvettiin täältä”, Vode sanoo.

Vettä polkeva jono tulee Voden ja Ogen kohdalle. Yksi käsi nousee altaasta ja tarrautuu Ogen nilkkaan. Se pystyy horjuttamaan naista siten, että tämä putoaa altaaseen. Altaassa oleva vesijuoksija alkaa painaa Ogen päätä veden alle. Muu vesijuoksujono jatkaa muina vedenpolkijoina kohti tämän päiväistä tavoitetta. Vode tunnistaa kolleegaansa hukuttavan vesijuoksijan –  se on sirramurhaäijä. Samassa 10 metrin hyppytasanteella oleva hyppääjä saa luvan, hän hyppää pommilla alas ja ui nopeasti kohti sirramurhaäijän ja Ogen kamppailua. Hyppääjän uidessa veteen jää punainen vana – Veriparta. Vode tunnistaa hänet ja tajuaa, että nyt täytyisi toimia. Hän pälyilee ympäriinsä, että löytyisikö paikalta jotakin kättä pitempää, jolla voisi moukaroida sirramurhaäijää jakaukseen. Ei löydy. Sitten Vode kyyristyy altaan reunalle.
”Hei vanha homehtunut kyyti-intiaani. Sun Kastenwagen on ihan paska”, Vode huutaa suoraan miehen korvaan. Hän murahtaa. Voden sanat saavat Kastenwagen-rahtarin suunniltaan. Vode huomaa sen ja päättää lisätä vettä myllyyn.
”Hei urpo kyyti-intiaani, sun Blaupunktissa on paska äänentoisto.”
Sirramurhaäijää sieppaa, kun saksalaista laatutyötä pilkataan. Hän unohtaa hukutettavansa ja pyrkii altaan reunalle ojentamaan pilkkaajaa. Samalla Veriparta saavuttaa hyppyaltaan reunan mutta hän vain jatkaa uimistaan, hän ui altaan läpi toiseen altaaseen. Oge yskii vedessä mutta pääsee kuin pääseekin omin avuin altaan portaille ja lopulta ylös.

”Pakoon!” Vode huutaa Ogelle ja he säntäävät porraskäytävään. Sirramurhaäijä syöksyy perään mutta kummituksen kintut ovat jäykähköt, ne eivät pysy oikeiden lihasten vauhdissa. Elossa olevat ensihoitajat ehtivät ensimmäisenä Kastenwagnille ja piiskaavat sen vauhtiin. Sirramurhaäijä jolkottelee raihnaisin kintuin perässä kuin ontuva peura, ikäänkuin odottaen, että Kastenwagen kohta laukeaa. Näin ei kuitenkaan käy, sillä vauhti kiihtyy ja Rautavaara soi.
”Eiks tosta kirotun Blaukkarista tuu muuta ku tota Olkihattua?” Vode kysyy. ”Mihin sä muuten oot matkalla? hän tiedustelee heti perään.
”En tiedä, mihin pitäisi?” Oge vastaa.

Kastenwagenin ohjaamoon kuuluu pamaus, hoitotilan seinän läpi ilmestyy nyrkki ja pätkä käsivartta. Sitten kabiiniin kuuluu toinen pamaus, sen saattelemana ensihoitajille ilmestyy toinenkin nyrkki ja toinen pätkä käsivartta. Sirramurhaeukko on herännyt pakokaasu-unestaan. Kädet hakeutuvat Ogen kaulalle ja alkavat kuristaa tätä. Vode yrittää ratin takaa vapaalla kädellä lyödä toista kuristavaa käsivartta mutta lyönti suhahtaa läpi ranteen. Hän ymmärtää, että kovat otteet eivät nyt toimi, on yritettävä jotain muuta.
”Miksi kuristat”, Vode huutaa umpinaisen seinän läpi.
”Täytyy hoitaa pois päiviltä”, sirramurhaeukko vastaa.
”Miksi?”
”Täytyy hoitaa pois päiviltä.”
”Kuulin sen jo, voisitko tarkentaa?”
”Täytyy hoitaa pois päiviltä.”
”Sulla on selvästi päihdepotilaan vastausprotokolla päällä, vaihtaisitko sen toiseen?”
Sitten sirramurhaeukko lyö päänsäkin läpi hoitotilan seinästä.
”Kuule poika, vittuiletko sinä minulle?”
”En, kuinka niin?”
”Kuulosti vähän siltä.”
”Miksi murhasitte ambulanssipotilaita?”
”Itsepuolustusta. Ne uhkasivat minua”, sirramurhaeukko vastaa ja samalla hänen otteensa Ogen kurkulla hieman löystyy ja eukkokin vaikuttaa hieman helpottuneelta.
Viha eukon kasvoilla muuttuu rauhalliseksi mutta vakavaksi. Hänen ulkoinen olemuksensa muistuttaa hieman hirvenpäätä, joka on asetettu puutaustalle ja seinälle roikkumaan. Seinästä revitty sirramurhaeukko on vaitonainen ja yhteistyökykyinen.

Osa 7.
Sirramurhaeukko alkaa kertoa tarinaansa. Monet potilaat menehtyivät nopeasta kuljetuksesta huolimatta, joillekin annettiin jopa happea ja silti tulos oli sama. Väkivaltaa oli paljon, usein piti lyödä takaisin. Pienellä kylällä sana kiiri: sairaankuljettajat lyövät. Lopulta tilanne oli se, että aina kun ambulanssia tarvittiin, vastakkainasettelu oli valmis.
”Tuli uhkaavia tapauksia. Niihin paikalle päästyämme luimme tilanteen sellaiseksi, että oli lyötävä ensin, muuten olisi käynyt itselle huonosti. Pakeneminen ei ollut mahdollista, sillä Kastenwagenin juoksee alkukiihdytyksessä juoppokin kiinni. Löimme uhkaavan potilaan tai omaisen tajuttomaksi ja kuljetimme sitten sairaalaan. Jotkut näistä eivät selvinneet. Lopun voitte arvata, tuli syytteet, tuomiot, masennus ja tunnettuus. Ei ollut paluuta.”
”Puhuitteko ongelmistanne silloin kun ne olivat ajankohtaisia?” Oge kysyy.
”Kenelle? Tämä on ensimmäinen kerta syyttäjää lukuunottamatta, kun joku on kiinnostunut.”

Ural käynnistyy hoitotilassa. Sirramurhaäijä on kuin onkin jolkotellut Kastenwagenin kiinni ja aikoo jatkaa siitä mihin jäi. Sinisenharmaa pakokaasupilvi pöllähtää hoitotilaan ja rikkoutuneesta seinästä myös ohjaamoon. Vode ja Oge avaavat ovet ja aikovat karata vauhdissa tilanteesta. Sirramurhaeukko huomaa sen ja huutaa:
”Älkää menkö! Mä hoidan ton motoristin.”
Sitten kuuluu jumalaton rääkäisy:
”Sammuta se mopo tai mä sammutan sut!”
Ural sammuu ja savu hälvenee.

Kastenwagenin kojelaudalla alkaa piristä.
”Mikä toi on?”, Vode kysyy.
”Vastaa luuriin, se on keikka”, sirramurhaeukko vastaa.
”Ai, tuliko meille keikka?” sirramurhaäijäkin innostuu.

Jäminkipohjantiellä toisen maitolaiturin kohdalla tarvitaan ambulanssi.
”Tiedän missä se on, voin ajaa”, sirramurhamies sanoo.
”Pitäskö meidän ottaa toi Ural ja ajaa sillä pois”, Vode ehdottaa.
”Ottakaa vaan”, sirramurhamies sanoo.

Vode ja Oge huokaisevat helpotuksesta. Samalla verenpunainen pölypilvi laskeutuu leijuntaan Kastenwagenin keulan eteen ja räjähtää. Jäljelle jää Veriparta ja paskainen nauru.
”Minä otan Uralin, te muut lähdette keikalle. Jos keikalla tulee kysyttävää, kutsuni on Lauri 4”, Veriparta sanoo ja ajaa sivuvaunuineen pois.
”Ei kun homma käyntiin, ei tässä muukaan auta”, Vode ajattelee.
Sirramurhaajat miehittävät ohjaamon, sillä heille reitti on selvä. Tuoreemmat ensihoitajat käyvät hoitotilaan. Kastenwagen hörskyttää kohti keikkapaikkaa.
Oge työntää päänsä ohjaamoon hoitotilan seinässä olevasta aukosta, siitä, josta vähän aikaa sitten oli kurkkinut sirramurhaeukko.
”Mitä siellä on tapahtunut”, Oge kysyy.
”Mistä minä teidän?” Sirramurhaeukko vastaa.
”No, mitä siinä hälytyksessä sanottiin?”
”Että ambulanssi tarvitaan Jäminkipohjantien toisen maitolaiturin kohdalle.”
”Eikö ollut mitään esitietoja?”
”Mitä ne on?”

Kastenwagen ohittaa ensimmäisen maitolaiturin. Toinen sijaitsee jäminkipohjantiellä olevan suoran keskivaiheilla. Jo kauas erottuu, että siellä tappelu.
”Siellä tapellaan”, Sirramurhaeukko huikkaa takatilaan tekemästään aukosta.
”Onko poliisit paikalla?” Oge kysyy.
”Mistä ne voisivat tietää?”
”Hälytä ne sitten!”
”En pysty ja niiden tuloon menisi niin kauan, että seuraavakin tappelu olisi jo ohi.”

”Miten sitten meinasit hoitaa tän tilanteen?” Oge kysyy Sirramurhaäijältä.
”En mä oo vielä ajatellu.”
”Kannattaa tehdä sunnitelma ensin ja varasuunnitelma varsinkin kun tilanne on vaarallinen.”
”Kai mä teen kuten ennenkin; otan luulot pois ja potilaan kyytiin.”
”Miten sä teet sen.”
”Ensin kysyn, että kuka haluaa ensiksi selkään ja sitten annan halukkaille selkään yksi kerrallaan, täällä on sen verran reilu meininki, että tapellaan aina yksi yhtä vastaan. Eniten selkään saanut saa meiltä kyydin ja loput hankkiutuvat itse.”
”Mitä jos kokeilisitkin aluksi sellaista, että sanoisit ensin, että: ”olen tullut auttamaan” ja kysyisit sitten: ”kuka on potilas?” Oge neuvoo.
”Ei se toimi, täällä on näytettävä ensin kuka johtaa tilannetta – eikä se onnistu puhumalla.”
Punatulkku pamahataa Kastenwagenin tuulilasiin, sitten keskikonsolin päällä istuskelee Veriparta.
”Se on semmonen juttu, että tää keikka ajetaan kuten Oge sanoo. Siinä voi tulla turpaankin mutta jos ette tee kuten hän sanoo, niin saatte turpaan minulta. Ei siinä paljon teillä hävittävää ole, on vain voitettavaaa”, hän sanoo ja suhahtaa pois kuin verenpunainen pieru.

Paikalla oli ollut käynnissä känniläisten reilu nyrkkitappelu. Tyrmääjä oli kävellyt lähimpään taloon soittamaan apua tyrmätylle. Tyrmätty otettiin kyytiin ja tyrmääjä sanoi ettei tarvitse apua. Miehet istuvat ohjaamoon ja naiset takatilaan. Tyrmätty ottaa rauhallisesti paareilla.
”Muistan tän keikan, me ajettiin tää sillon alkuaikoina”, sirramurhaeukko sanoo.
”Mä muistan kanssa”, sirramurhaäijä sanoo. Keskustelu onnistuu hyvin umpiseinään tehdyn aukon kautta.

Käy ilmi, että tästä kaikki alkoi. 50-luvulla tyrmätty potilas oli herännyt unestaan kesken kyydin ja käynyt sirramurhaeukon päälle. Sirramurhaäijä oli pysäköinyt auton tienpientareelle, avannut ulkoapäin hoitotilan oven ja kun potilas oli hyökännyt hoitotilasta päälle, Sirramurhaäijä oli vetäissyt liikkuvat taakse ja ladannut niin paljon vastapalloon kuin oli pystynyt. Uusi tyrmäys oli kuljetuksesta riippumatta johtanut potilaan kuolemaan. Siitä koko vyyhti oli alkanut purkautua. Miestä oli kaatunut, kun itseä oli puolustettu. Riehuvan potilaan hoitoprotokolla kuului siihen aikaan seuraavasti: anna tai ota turpaan.

”Mitä jos toi potilas tosta herää ja alkaa riehumaan?” Sirramurhaeukko kysyy.
”Voit pitää keskustelua yllä koko matkan ajan, vaikka hän ei olekaan hereillä.”
”Puhuisinko muka tajuttomalle, mistä aloittaisin, säästä vai sotesta?”
”Voit kehottaa häntä aika ajoin avaamaan silmät, kysyä tietääkö hän missä on ja kertoa että olemme menossa sairaalaan. Todennnäköisesti hän jotain kuulee, vaikkei vastaakaan. Ja jos hän herää sinun ystävälliseen puhutteluun, niin voi olla, ettei se ole niin pahalla päällä, kun on jo hieman hajulla, että ollaan turvallisessa paikassa.”

Sirramurhaeukko alkaa kysellä. Hän toistaa samat jutut aina jokaisen maitolaiturin kohdalla.
”Jos se eukko pimahti, niin siellä alimmassa laatikossa on purukiiloja. Työnnä sellainen sen suuhun ja sido sideharsolla leuat yhteen”, Sirramurhaäijä neuvoo Ogea.
Naiset nauravat takatilassa. Potilas avaa silmänsä.
”Huomenta. Olet ambulanssissa. Sait vähän nenäsi päähän. Viemme sinua sairaalaan”, Sirramurhaeukko kertoo.
Potilas nyökkää ja sulkee silmänsä. Oge kehottaa häntä pitämään silmiä auki. Potilas saadaan sairaalaan. Luovutuksen jälkeen sirramurhaajien ryhti paranee, ihan kuin selästä olisi pudonnut vuosikymmenten taakka. Ränsistyneet keski-ikäiset ihmiset muuttuvat pirteiksi vanhuksiksi.

Ogen puhelin soi.
”Lauri 4 tässä. Ajakaa Kastenwagen Tiilenpään betoniluiskaan.”
”Pitäisikö mennä vai karata?” Oge kysyy.
”Pitää mennä. Muuten se helvetin punatulkku on taas kohta tossa tuulilasissa.”

Veriparta odottelee tallin perällä leveässä haara-asennossa. Kastenwagen työntyy perä edellä kohti häntä.
Sirramurhaäijä katsoo peilistä vastaanottajaa.
”Meinaakohan se ampua meidät vai mitä tuosta asennosta voisi päätellä?” hän kysyy.

Kastenwagen luovuttaa henkilökuntansa Veriparralle. Kaikkien yllätykseksi hän pyytää porukan neuvottelutilaan kahville.
”Älä juo, se on varmasti myrkytettyä”, Sirramurhaeukko kuiskaa Ogelle.
”Enkä myrkytä. Käydään tilannetta vähän läpi.”
”Mitä tilannetta?” Sirramurhaeukko kysyy.
”Nyt kun mä oon jeesannut teitä, niin teidän pitää jeesata mua”, Veriparta sanoo ja kaikki ovat ymmällään. Heidän mielestään hirttosilmukkakaulainen verisuti oli korkeintaan käyttäytynyt uhkaavasti ja yrittänyt tehdä asiat hankalaksi.

Kupit kaadetaan kuumaa täyteen ja Veriparta aloittaa.
”Ei siihen aikaan puhuttu miltä tuntuu. Aina silti tuntui. Piti käsitellä asiat itse ja kovin vähän oli keinoja. Jos avautui jostakin mikä mieltä painoi, sanottiin, ettet sovellua alalle, vaihda sitä. Ei ollut osaamista eikä tietoa. Koin, että kaikki huonot asiat johtuivat siitä, etten osannut. Syyllistin itseäni ja vedin syitä itseeni kuin pesusieni. Uskon, että jos olisi ollut enemmän tietoa ja osaamista, olisin ymmärtänyt, että kaikki eivät ole minun syytäni. Tilipussit kannoin kaikki terapiapaikkaan nimeltä Tiilenpää, kunnes erään valomerkin jälkeen menin kotiin ja hirtin itseni. Näin minun tarinani pelkistetysti meni. Toki siihen muutakin liittyy mutta luulen, jos olisin aikanani kertonut jollekin edes tämän, niin asiat voisivat olla toisin.”
Sirramurhaajat, Oge ja Vode kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä. Verinen kyynel kirpoaa Veriparran silmäkulmaan, hirttosilmukka haihtuu hänen kaulaltaan mutta veri jää parralle tihkumaan. Tietyllä tavalla hän oli päässyt nyt pannastaan.
”Nyt ymmärrätte, mitä tarkoitin, kun sanoin, että teidät on valittu simulaationohjaajakurssille. Olitte tavallaan luisumassa samaan veneeseen mutta olitte kuitenkin osaavia ja koulutettuja. Halusin yrittää tällaista vaikka se olikin riski. Taakkamme painoi vaikka multamme olivat keveät. Ensimmäisen simulaationne olette nyt vetäneet ja onnistuneet siinä.”
”Pitääkö meidän menettää nyt henki tämän takia”, Oge kysyy.
”Aluksi ajattelimme niin mutta simulaatiot näytävät menneen niin hyvin, että asiat ovat korjaanuneet. Toimitte niin hyvin, että henki säilyy ja teillä on täällä aina töitä tarjolla.”
”Kieltämättä mielenkiintoinen tarjous mutta töistä viivan alle pitisi jäädä muutakin kuin punaista pölyä”, Vode sanoo.
”Täällä työn tulo täytyy laskea enemmän henkisenä pääomana. Se minkä saatte täältä, lisää voimianne jatkossa ja takaa päättymättömän urapolun. Täällä oloaika ei kuluta aikaa eikä rahaa oikeassa elämässä.”
”Ehkä mietin yön yli, toivottavasti sitä ei tarvitse nukkua uimahallissa. Toivon todellakin, että kotioven takana mut vastaanottaa se ikioma 10 vuotta vanha Ikean kalusto, joka oli nopea kantaa kämpille mutta kesti ikuisuuden kasata, ja jääkaapista tulis löytyä ne punaisilla hintalapuilla varustetut einekset – kaipaan jotain realistista”, Oge vastaa.
Veriparta ja sirramurhaajat hymyilevät. Tuonpuoleinen ja todellisuus paiskaavat kättä. Molemmat tietävät mistä toisensa löytää.
”Lähdetään kotiin”, sirramurhaäijä sanoo ja viittoilee Kastenwagenille päin. Oge ja Vode nousevat takatilaan ja sirramurhaajat kabiiniin. Kastenwagen vie heidät sinne mistä hakikin: Brewer´s pubin tiskille.
Vode hörppää pitkästä tuopistaan reilun siivun keskiolutta. Oge viereisellä jakkaralla katsoo vähän matkan päähän tyhjyyteen ja nostaa lasin myös huulilleen. Suullinen olutta huuhtoutuu alas. Rento tunne nousee viiveellä ylös. Se tuntuu jotenkin todelliselta.

Veriparta päättyy tähän.

Teksti Marko Partanen
Piirros Paul Eskelinen