Olen juossut työmatkaani kodin ja paloaseman välillä nelisen vuotta. Töihin mennessäni, suunnilleen samassa kohdassa, vastaan pyöräili usein eläkeläisnainen. Katseemme kohtasivat, matkamme jatkuivat. Eräänä aamuna päätin tervehtiä häntä. Nostin käteni kasvojeni viereen ja sanoin: ”Terve.”

Tervehdykseni muistuttaa Martti Vainion maaliintulotuuletusta voitokkaan pitkänmatkanjuoksun jälkeen. Nainen nostaa kätensä ohjaustangolta ja tervehtii. Hänellä on päässään kuulosuojainten näköiset kuulokkeet. Ajattelen, että hän ei kuullut, mitä sanoin mutta Martti Vainio -terhvehdys oli kaikesta päätellen mennyt maaliin. Itse asiassa käsitervehdys oli suunniteltu; tein sen juuri siksi, että hän huomaisi, vaikkei kuulisikaan. Itsekin kuuntelin musiikkia, Iron Maidenia – tuskin olisin suullista tervehdystä kuullut minäkään.

Siitä lähtien tervehdin häntä joka kerta, kun hän tuli vastaan. Arvelin, ettei hän välttämättä edelleenkään kuulisi kuulokkeittensa läpi, siksi lausuin tervehdykseni aina myös suullisesti. Joskus Vainio hyytyi ja juoksuaskeleet lyhenivät kävelyksi. ”No mikäs nyt on”, nainen saattoi kommentoida. Siinä ei kannattanut selitellä, varsinkin kun selitysaikaa nopeassa ohitustilanteessa oli kovin vähän.

IMG_3555

Pirjo Piironen ja Marko Partanen, morjestuttuja jo monen vuoden takaa.

Suomi 100 -itsenäisyyspäivänä hän tuli vastaan Suomen lippu -pipoon sonnustautuneena. Ajattelin, että se on hänen tapansa kunnioittaa pyöreitä täyttävää isänmaata. Samoihin aikoihin päätin, että joulun alla pysäytän hänet ja toivotan: hyvää joulua! Jostain syystä sitä kertaa ei tullut. Aloin olla jo vähän harmissanikin – miksi en aiemmin ollut pysäyttänyt häntä.

Uudenvuodenpäivänä jolkottelen taas töihin. Kellokosken taajama jää taakseni ja Rajalinnan kaarre aukeaa eteeni. Puolessa välissä pimeää kaarretta näkyy valaisin, joka on pyörässä kiinni. Se ei näytä tutulta, joten jatkan sitkeännihkeää askellustani. Pimeydestä alkaa kuitenkin hahmottua tuttu näky. Se on hän. Pysähdyn keskelle tietä, otan Valonkantajia toistavat kuulokkeet pois korviltani ja  kysyn: ”Onko Teillä hetki aikaa?” Hän pysäyttää pyöränsä. Ojennan käteni ja sanon: ”Hyvää uutta vuotta!”

Kerron kuka olen. Ja hän kertoo pohtineensa, että olenko joku ultrapitkänmatkanjuoksija. Totean, etten ole muuta kuin työmatkaa suorittava perheenisä, korkeintaan Hyökännummen Martti Vainio. On kyllä myönnettävä, että hänen arvionsa ultrapitkänmatkanjuoksijasta imartelee. Sitten selviää, että molemmat olemme samalla asialla. Minä olen matkalla töihin auttamaan ihmisiä ja hän on menossa auttamaan veljeään. Nainen tekee sen joka päivä, sillä hän on eläkkeellä. Sitä varten hän pyöräilee aina minua vastaan.

Sanon naiselle, että haluaisin tehdä nopeista tapaamisistamme jutun. Se sopii laatuun ja hän esittäytyy Pirjo Piiroseksi. Hän kertoo olevansa lähdössä Minneapolisiin veteraanien hiihdon maailman cupiin (Masters World Cup), jossa hiihdetään vitonen, kymppi, 15 ja viesti. 19.1. alkaviin kisoihin on lähdossä Suomesta 50-henkinen joukkue. Suomen lippu -pipo sai siis toisenkin merkityksen.

Pirjo osoittautuu muutenkin kovaksi kestävyysurheilijaksi. Maratoneja on takana monta kymmentä. Parhaan ajan, 3,32, hän on juossut Helsingissä. Maratonien makuun Pirjon houkutteli Päivi Tikkanen, joka neuvoi häntä hiihdon harjoittelussa. ”Mikset juokse maratonia, kun kerran hiihdätkin”, Tikkanen oli kysynyt.

Yleisen sarjan SM-kisoja Pirjo ei ole hiihtänyt mutta erilaisia hiihtotapahtumia kuten Vasaloppeteja on kyllä takana. Hän kertoo reissanneensa erilaisissa hiihto- ja juoksutapahtumissa maailmalla pitkin poikin.

Normaalia pitempi tervehdys Rajalinnan kaarteessa päättyy. Pirjon on jatkettava veljensä luo, minä jatkan matkaani Järvenpään paloasemalle.

Hyvää Uutta Vuotta!
Marko Partanen