Sain äskettäin katsottua loppuun Netflixin dokumenttisarjan, joka kertoi suurkaupungissa työskentelevistä freelancetoimittajista. Nämä yrittäjät saivat elantonsa onnettomuuksien ja rikosten kuvaamisesta.

Hommaa päivystettiin yöaikaan Los Angelesin metropolialueella ja kilpailu oli kovaa. Voin saaminen leivän päälle riippui usein siitä kuka oli onnettomuuspaikalla ensimmäisenä ja sai parhaat kuvat. Dokumentista jäi mieleen päällimmäisenä se että kuvaajien toiminta oli pääosin hyvin ammattimaista ja eettistä. Pelastustöitä ei häiritty eikä toiminta vaarantanut itseä tai muita. Näille yrittäjille syntyi iso ja rahakas markkina, sillä onnettomuudet myyvät.

Miksi? Koska huonot uutiset myyvät. Muuan kolumnissa pohdittiin huonojen uutisten vetovoimaa. Kirjoittajan näkemys asiasta oli, että tarve huonojen uutisten näkemiseen on lopulta primitiivisen, sisäsyntyisen tunnereaktion tyydyttäminen.

Tämä asia voi ihmisellä juontaa juurensa jopa kaukaiseen aikaan, jolloin olimme metsästäjä-keräilijöitä. Kolumnistin sanoin: ”Kun meidän ei nykyään enää tarvitse puolustaa itseämme sapelihammastiikereitä vastaan, aivomme eivät ole lopulta sopeutuneet tilanteeseen”. Tarvitaan korvike.

Oli teoria sitten absoluuttinen totuus tai jonkinasteista keittiöpsykologiaa, tarve on kuitenkin olemassa. Media vastaa tähän kysyntään, ja uutisoi onnettomuuksista usein näyttävästi. Nykymaailma on visuaalinen ja vaatii kuvia, joten meillä pitää olla näyttävää päiviteltävää.

Suomessa meillä ei pyöri freelancereita pitkin haja-asutusalueita kuvaamassa onnettomuuksia, joten media pyytää kuvamateriaalinsa heiltä, jotka sattuvat paikalle. Ja monet ihmisethän kuvaavat – esimerkiksi ohittaessaan onnettomuuspaikkaa autoa ajaen tai pysähtyessään paikalle siinä hetkessä, jolloin pitäisi ensimmäiseksi auttaa.

Monet meistä tuntevat ilmiön, osa on kokenutkin nahoissaan. Kuvaaminen on pahimmillaan vaarallista kaikille – eikä vähiten uhreille tai pelastushenkilöstölle. Haitta ei ole automaattisesti fyysinen, se voi myös esimerkiksi rikkoa uhrien yksityisyyttä.

Ongelma on jo suhteellisen iso, koska kännyköiden aikakaudella kaiken kuvaamisesta aina mukana kulkevalla kameralla on tullut meille jo lähes automaatio. Puhelin kaivetaan esiin vähänkin poikkeavassa tilanteessa lähes vaistonvaraisesti – ajattelematta asiaa tai tilannetta.

Olen kuullut useammankin tarinan, jossa tilannepaikalla kuvaajaa huomauttanut kollega on saanut vastaansa reaktion, jossa ihminen on häkeltynyt ja aidosti yllättynyt – havainnut aivan itse tekevänsä väärin. Ei tullut vain itselle mieleen, koska intuitio edellä mentiin.

Johtuuko ilmiö sitten pelkästä kysynnästä ja kuvataanko materiaalia lähinnä rahan takia?

Ei välttämättä. En suoraan sanottuna edes tiedä, maksetaanko kuvista – mutta en usko rahan olevan ratkaiseva tekijä. Moni ei kuvatessaan varmasti tiedä sitä, miten hän konkreettisesti tulee teostaan hyötymään. Nykyihmisen aivoihin on vain syntynyt sisäsyntyinen tarve dokumentoida kaikki vähänkin poikkeavaksi koettu ja jakaa se mahdollisimman pian – reaktioiden saamiseksi. Tunne lienee se keskeisin asia.

Myös mediaa vastuutetaan asiasta. Kun kuvia pyydetään, niitä myös otetaan. Huomasinkin hiljattain, että ainakin Iltalehti on lisännyt onnettomuusuutistensa perään uuden saatteen:

Muista, että liikenneonnettomuuksissa pitää auttaa ensin loukkaantuneita, hälyttää apua (hätänumero 112) ja varoittaa muita. Onnettomuuspaikalle ei saa pysähtyä kuvaamaan, jos se häiritsee pelastustöitä tai vaarantaa muuta liikennettä. Iltalehti ei julkaise kuvia onnettomuuksien uhreista.” (Iltalehti)

Saatteen sisältö ei liene sattumalta yhteneväinen Liikenneturvan tuoreen kampanjan kanssa.

alakuvaa

Liikenneturvan viesti on kristallinkirkas: Älä kuvaa. Auta, hälytä, varoita. (Kuva: Liikenneturva)

Liikenneturvan viesti on selkeä. Älä kuvaa. Auta, hälytä, varoita. Sama pääviesti oli nyt myös Iltalehden saatteessa – mutta ”Älä kuvaa” oli vain sopivammassa muodossa. Vapaasti tiivistäen: ”Kuvaa oikein”.

Eteenpäin toki on menty, ja Iltalehdenkään viesti tuskin on sattumaa. Jos ihmisiä muistutetaan uutisissa siitä, miten onnettomuuspaikalla tulee ensisijaisesti toimia, asialla on myös valistuksellinen ulottuvuus. Hyvä.

Viestien ristiriita on kuitenkin hieman hassu. Jos samat tahot tekisivät mainontaa tapaturmapäivänä, Iltalehti käskisi kaatumaan oikein ja olemaan vetämättä muita mukaansa tonttiin – siinä missä yhteiskunnallinen toimija valistaisi ehkäisemään ylipäätään koko kaatumista keinolla millä hyvänsä.

Ilmiö on tietysti luonnollinen. Motivaatio määrittelee tavoitteen. Nykypäivänä edellämainitun kaltaista ristiriitaa ei enää voi edes luontevasti välttää, sillä asiaan liittyy vahvoja ristiriitaisia intressejä – kaupallisia, eettisiä ja jopa journalistisia näkökulmia.

Kyynisemmin ajateltuna Iltalehden lisäyksen voisi jopa nähdä tietynlaisena vastuunsiirtona ja ”valkopesuna”. Antamalla selkeän toimeksiannon mutta siirtämällä samalla eettinen ja moraalinen vastuu toiminnasta yksittäiselle kansalaiselle, linjataan myös vastuuta – haluttiin sitä tai ei.

Tosiasia kuitenkin on, että näitä vastuita ei voi tosiasiallisesti koskaan siirtää koskaan pois omilta harteilta, jos oman toiminnan syy-yhteys tapahtuneeseen edelleen säilyy. Monen maalaisjärkikin jo sen sanoo: Jos kehotat tekemään, vastaat toki myös seurauksista – ainakin osittain.

Mutta, parempaan tuskin kuitenkaan aivan hetimiten päästään. Kuvien pyytäminen ei tule loppumaan. Näyttäviä ja myyviä onnettomuusjuttuja tullaan tekemään myös tulevaisuudessa. Onkin vain realistista todeta, että em. Iltalehden saate voi tosiasiallisesti olla paras vastaantulo pitkään aikaan, mitä asian tiimoilta tulemme mediassa näkemään.

En itse edes usko siihen, että vaikka kaikki lehdet lakkaisivat yhteisellä päätöksellä ottamasta onnettomuuspaikoilta otettuja kuvia vastaan, kuvaaminen vähenisi tai loppuisi. Samat henkilöt kuvaisivat kuin ennenkin, mutta materiaali päätyisi vain esimerkiksi Facebookiin ja reaktiot saataisiin sieltä.

Vai pitäisikö kuvaaminen onnettomuuspaikoilla kieltää kuten Ruotsissa on pohdittu, sakon uhalla?

Mahdollisesti – kunhan ensin löytyisi se viranomaisresurssi, joka tuon sakon antaisi. Kuvaaminen on runsainta ja ongelmallisinta silloin, kun myös onnettomuustilanne on akuuteimmillaan. Tiedämme kaikki sen, että samaan aikaan vapaita käsiä sakottamaan yhtään ketään löytyy myös kaikkein vähiten. Kannattaako säätää laki, jota ei voi valvoa?

Jos siis asiaan halutaan jonkinlaista parannusta, keinovalikoimaan jäisi enää valistus.

Liikenneturvan toiminta on säädetty lailla, ja sen toimintaa ohjaa liikenne- ja viestintäministeriö. Siten ylipäätään se, että Liikenneturva ottaa viestinnässään vahvasti kantaa asiaan, on osoitus siitä että asia on selkeästi huomioitu myös valtiollisella tasolla.

Esimerkiksi pelastuslaitokset ovat tehneet tätä valistustyötä viestinnässään jo pitkään, mutta viimeistään nyt asia on huomioitu myös valtiollisen tason toimijan viestinnässä. Hyvä uutinen on se, että onnettomuuspaikoilla tapahtuvan kuvaamisen ehkäisystä on tullut viimeistään nyt osa valtakunnallista valistustyötä.

Jotta ihmiset saataisiin ajattelemaan enemmän toimintaansa, seuraava askel olisi tehdä tuota työtä entistäkin näkyvämmäksi. Asenteisiin vaikuttava valistus on kuitenkin parhaimmillaan vain rajallisesti vaikuttavaa. Se harvemmin poistaa ongelmaa kokonaan, tyytyen lähinnä vähentämään haittoja.

Onnettomuuspaikoilla kuvaaminen on samanlainen asia kuin ajonopeudet – asennekysymys. Poistumaan näitä ei saada koskaan, mutta pitkäjänteisellä työllä ja panostuksella ehkä vähenemään. Joten tarkkana on edelleen oltava tien pientareella seistessä, nyt ja tulevaisuudessa.

 

Teksti: Erik Lydén

Kirjoittaja on Aseman päätoimittaja.