Hätäkeskuspoliisi, tituleeraa iltapäivälehti hätäkeskuksessa työskentelevää poliisia. Aika osuva nimike, jos on poliisi, joka työskentelee hätäkeskuksessa mutta ei omaa hätäkeskuspäivystäjän koulutusta. Mutta ei tietenkään oikein, kun ammattijargonin terminvartijat sitä tarkastelevat. Niillä on sellainen suurennuslasi, joka löytää kaikesta jotakin. Yleensä huomautettavaa.

Palopelastaja, keksii joku vähemmän älykkäästi vanhentuneen palomies-nimikkeen korvaajaksi. Miksi se palo-etuliite täytyy väkisin säilyttää, sillä pelastajatutkintoa on järjestetty jo liki 30 vuotta. Siinä pelastaja-nimike kattaa palo- ja pelastustöiden lisäksi myös ensihoidon. Taitaa palo-etuliite olla enemmän perinteen paloa? Sitä tulta ja tappuraa.

Palo-sana kertoo lopulta vain, että palaa. Ei mitään sammuttamisesta, joka on selvästi jo työn tekemistä. Valitettavasti ammattilaisena täytyy todeta, että sammutusmies kuvaa ammattia paremmin kuin palomies, vaikka sammutusmies-nimikekin kertoo työnkuvasta hyvin suppeasti. Pelastaja sen sijaan on jo selvästi kuvaavampi nimike, siinä on henkilö, joka pelastaa elämää ja omaisuutta – tekee alan perustyötä yleisesti. Mutta ”palo” on se sana, joka on jotain. Sen kaikki tuntevat.

Ensihoitaja, tuo väkisin markkinoille työnnetty termi, kertoo potilaan ensimmäisestä hoitajasta. Ensihoitaja-nimike aiheuttaa palomies-nimikkeen tapaan myös harmia – yleensä silloin kun sitä ei käytetä. Sairaankuljettaja tai ambulanssikuski ei käy. Pitää olla ensihoitaja, vaikkei oikein kukaan tiedä mikä ensihoitaja oikeasti on.

Ensihoitaja amk -tutkinnon käyneet pitävät itseään ainoana ja oikeana ensihoitajana, perustasolla ei ainakaan mitään ensihoitajia olla, he sanovat. Jotkut ambulanssissa työskentelevät sairaanhoitajatkin tuppaavat tituleeraamaan itseään ensihoitajaksi. Siitä vaan, se on yhtälailla sallittua kuten muillekin. Ensihoitaja ei ole nimikesuojattu terveydenhuollon ammattilainen, vaan rekistereissä ensihoitajatkin ovat sairaanhoitajia.

Kuka on ensihoitaja? Kuka ei? Vastaus vaikuttaa olevan enemmänkin ammattilaisten tärkeyden pönkittämistä.

Apua tarvitsevalle ei ole väliä, tuleeko piikin antamaan ensihoitaja vai talonmies Nyrönen, kunhan piikissä oleva aine auttaa. Tosin jos talonmies Nyrönen ja ensihoitaja seisovat vierekkäin, ja potilas saa valita, uskon, että potilas valitsee ensihoitajan. Yleensä potilaalla ei ole varaa valita, sieltä tulee se henkilöstö, joka sinne on hälytetty. Talonmies Nyrönen ei tule.

Palokunnasta tulee paloauto ja palomiehet sammuttavat palon. Avuntarvitsijasta on aivan sama, mitä todistuksessa lukee, jos palo sammuu. Poliisi laittaa rikolliset rautoihin ja ambulanssikuskit hoitavat ihmiset kivuttomiksi ennen sairaalaan lähtöä. Sairaalaan yleensä päästään muttei aina. Silloin asiakkaan käyttämä nimike hätäaputyön tekijästä saattaa muuttua.

Termien hallinta on uskomattoman vaikeaa. Siinä sanojen uudelleenjärjestelyssä harva pysyy mukana, vaikka tahtoisikin. Kaistapäistä. Tai pitäisi varmaan sanoa vastuualuepäistä. Kuka noista tietää? Ehkä se hivelee eniten nimimuutoksia tehneen työryhmän mieltä.

PS

Termit ovat monesti tehty turhan korkealentoisiksi.

Ambulanssin kyljessä lukee ensihoitoyksikkö. Joskus sanottiin, että ollakseen yksikkö, siinä pitää olla johtaja, työväkeä ja kalusto. Se toteutuu kyllä ambulanssissakin. Vänkärin paikalla on johtaja, ratin takana on työväki ja kioskissa möllöttävät reppu ja deffa – korjaan sydäniskuri. Sekin vielä! Onko typerämpää kuultu? Kas kun ei slaaginpoistaja.

Laitteiden ja tarvikkeiden käyttäjät työskentelevät omasta mielestään hoitotasolla tai perustasolla mutta yleisemmin kuitenkin lattiatasolla.

Pelastusyksikkö päivittää itsensä tulipalopaikalle. Ennen kuin he nousevat autosta ulos, ratin takaa löytyy kuljettaja, vänkärin paikalta paloesimies, paitsi jos ei ole virkaa, niin varaesimies ja jos sattuu olemaan sopimuspalokunnan yksikkö, niin sitten hän on yksikönjohtaja. Helppoa, eikö totta, varsinkin kun vielä muistaa, että kuljettajasta tulee konemies, kun se astuu alas autosta.

Onneksi takapenkillä olevaa kahta henkilöä voidaan kutsua yhteisellä nimellä. Se on aina sammutuspari paitsi silloin, kun he alkavat hengittää pulloista ilmaa. Sitten heistä tulee savusukelluspari tai kemikaalisukelluspari riippuen siitä, minkälainen on muu vaatetus.

Monissa ajoneuvoissa lukee kyljessä ”yksikkö”, vaikka se lakkaa olemasta yksikkö heti, kun ihmiset tulevat siitä pois. Esimerkiksi ambulanssi, jonka kyljessä lukee hoitoyksikkö, ei ole enää hoitoyksikkö, kun sen henkilöstö ja laitteet ovat potilaan luona. Tai pelastusyksikkö ei ole enää yksikkö, kun se seisoo tallissa. Säiliöyksikkö puolestaan tuskin koskaan on yksikkö, siitä puuttuu esimies. Istuin on, mutta ei ketään joka sille istuisi.

Paloa voi tulla sammuttamaan myös pelastusryhmä. Se on vähän niin kuin yksikkö, mutta se on sieltä täältä haalittu porukka. Kukin heistä voi tulla onnettomuuspaikalle omilla autoillaan, resinoillaan ja rattikelkoillaan, kunhan tulevat. Se joka ei tule, ei kuulu ryhmään. Ja sen, joka tulee, on muistettava, että rattikelkalla ei saa ajaa hälytysajoa.

Sopimuspalokuntalaista ei saa sanoa palomieheksi, sanoo palomies. Vartijaa ei kutsuta poliisiksi, sanoo poliisi. Eikä lähihoitajaa ei sanota ensihoitajaksi, sanoo ensihoitaja amk. Hierarkia tunnetaan alan sisällä, missä sillä on korostetun iso merkitys.
Lehdistö tekee näitä katastrofaalisia jargonvirheitä päivittäin. Ammattilaista ottaa pattiin, vaikkei pitäisi, sillä kansantajuistamalla jargonia lukijat ymmärtävät asian helpommin.

Ammattiauttajatkin sanovat, että he ovat töissä avuntarvitsijaa varten, joille hoitotilanteessa puhutaan ymmärrettävää kieltä eikä munkkilatinaa. Miksei lehdistö saa tehdä sille samalle yleisölle juttuja sillä samalla ymmärrettävällä tavalla? Ei saa, koska reportterien pitää kirjoittaa myös munkkilatinaa, jotta auttajaväen omanavontuntoa ei loukata.

Kuulostaa asiantuntevammalta puhua savukaasujen stökiömetrisestä kuin syttymiskelpoisesta seoksesta. On päällikömpää ajaa ensihoitoyksiköllä kuin ambulanssilla. Kun on oppinut munkkilatinaa välttävästi, ei siitä enää kannata luopua.

Munkkilatina on pätemisen väline. Sen tärkein assistentti on suurennuslasi, jolla tarkastetaan muiden sanomiset ja kirjoitukset. Väellämme tuppaa olevan iso tarve puuttua siviilin sanankäyttöön, vaikka usein jargonosastoa ei osata itsekään, ja kovin usein se edes kiinnosta. Riippuu tilanteesta, koska asia kiinnostaa, ja kun kiinnostus herää, puhutaan yleensä suuttumuksesta.

Vaikuttaa siltä, että jargonilla pyritään vakuuttelemaan työn tärkeyttä – onko meillä siihen tarvetta? Varmasti voisimme puhua kansalaisten kanssa siten, että he ymmärtävät – se ei vie meiltä ammattitaitoa eikä kevennä työn tärkeyttä.

Kun suostumme astumaan ulos munkkilatinasta, voimme olla varmoja, että kansalainen ymmärtää paremmin.