Ensihoitaja Jouni Lesonen kirjoittaa lokikirjaan kymmenientuhansien keikkojen kokemuksella.


Sata vuotta sitten Suomi oli kuin ensiaskeleillaan oleva lapsi. Jaloille nousu oli kompurointia. Runsaan kuukauden ikäinen maa ajautui veriseen kansalaissotaan. Huhtikuussa aseet laskettiin. Sota jatkui vankileireinä ja teloituksina.

Mikä sai naapuri-isännät taistelemaan toisiaan vastaan? Miehet, jotka kyntivät peltojaan vierekkäisillä pelloilla, pientareilla he vaihtoivat kuulumisia, keskustelivat sopivista kylvö- ja korjuuajoista. Äkkiä he olivat verisessä sodassa taistelemassa toisiaan vastaan. Ei säästelty naisia eikä lapsia.

Nuoren miehen ikäisenä Suomi soti suuren naapurinsa kanssa. Paljon vietiin itään terveitä miehiä. Takaisin tultiin puuarkuissa, keho, mieli tai molemmat rikki revittyinä. Osalla vaivat eivät parantuneet koskaan.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten muistinsa menettäneet veteraanit kaipasivat vielä aseitaan: ”Missä on Mauserini, ammun teidät.” Mielen syvyyksistä nousivat sota, aseet ja traumat. Muuta sieltä ei tainnut enää noustakaan. Kohtasin näitä Mauserin etsijöitä työtehtävillä.

Sotajermut, joihin isänikin kuului, muistelivat sotaansa. Usein kauheuksien keskiöön nousi yksittäinen tapaus: ”kaveri kuoli vierellä.” Muistot vaivasivat loppuun saakka. ”Mikä alkoi Karjalasta, se päättyy sitten vasta, kun on päästy juoksuhautaan viimeiseen.”

Vuosikymmeniä myöhemmin ymmärrettiin, mitä sota oli rikkonut – murtuneet miehet ja murtuneet mielet. Sotatraumoista puhutaan vieläkin. Vasta 1970-luvulla syntyneet voivat sanoa, että isä ei ollut sodassa. Ehkä isoisä oli.

Kiinnostuin henkisten traumojen vaikutuksista pian alalle tultuani. Vuoden 1978 syksyllä tapasin työssäni ensimmäisen kerran tapaturmaisen kuoleman kohdanneita ihmisiä. Kuuntelin heitä. Olisin lohduttanut, jos olisin osannut. Tähän päivään mennessä olen kohdannut yli sata tavalla tai toisella traumaattisesti kuollutta, lähes aina myös heidän omaisiaan.

Menehtyneistä nuorin on pieni lapsi ja vanhin melkein Suomen ikäinen. Muistan paljon läheisten reaktioita, ihmisten sanat ja eleet jäävät mieleen. Kajaanissa aloitettiin ensimmäiset traumakoulutukset 1990-luvulla, olin niissä mukana alusta alkaen. Olen kokenut ne hyödyllisiksi.

”Olet tappanut lapseni”, soittaja totesi sen ensimmäiseksi. Pidin sitä kovin provosoivana aloituksena. Keskustelu oli tarpeellinen meille kummallekin. Sovimme tapaamisesta ”nokikkain”. Keskustelu oli trauman purkua ja lapsensa menettänyt ymmärsi, ettei hoidollisesti ollut enää mitään tehtävissä.

”Tekö tapoitte puolisoni? ”Ambulanssin käyntiä ja tekemisiämme oli arvosteltu, vaimo ei ollut paikalla miehen kuollessa. Meni kauan, kun olimme sattumalta silmäkkäin. Leskirouva halusi keskustella tapahtuneesta. Hän oli arvostellut kriittisesti miehen luona käyntiämme, nyt hän halusi tietää ”totuuden”. Tapaaminen oli tarpeellinen, luulot vaihtuivat tiedoiksi. Katkoin huhuilta siivet. Rouvan menetys ei hävinnyt, mutta totuuden kanssa on helpompi elää.

Tapaturmassa kuollut nuori oli peiteltynä paareilla. Paikalle tullut isä halusi nähdä hänet, emme voineet suostua hänen vaatimukseensa. Tuijotimme toisiamme silmiin peitetyn paarin ylitse, hän poistui sanomatta sanaakaan. Pian tapahtuman jälkeen tapasimme kaupassa, lapsensa menettänyt isä pysähtyi 4-5 metrin päähän tuijottaen, kuin ne paarit olisivat edelleen siinä välissä, sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja poistui. Sama tapahtui myöhemminkin. Olen vakuuttunut, että elimme uudelleen hetken, jolloin hänen lapsensa kuoli. Kriisiterapiaa ei ollut, menetys traumatisoi isän.

Jossain päin maatamme tapahtuu joka päivä jotain traumaattista, jonka ensihoitajat kohtaavat ensimmäisenä. Ne ovat mieleen jääviä tapahtumia. Varsinkin pienillä paikkakunnilla on tilanteita, jossa vakavasti vammautunut tai kuollut on tuttu, naapuri, hyvä ystävä, sukulainen tai työtoveri. Se voi olla jopa oma lapsi tai puoliso. Kokemus tulee lähelle – iholle. Kuin sillä sotamiehellä, jolla kaveri kuoli vierellä.

Joskus keikan jälkeen voi tuntea olevansa ”huonossa hapessa”. Silloin kannattaa hiljentää hetkeksi vaikkapa keskustelemaan asiasta kriisityön ammattilaisten kanssa.


LESONENTeksti: Jouni Lesonen