Pitkän työuran aikana suuri osa kotikunnan asukkaista tuli tutuksi ja lähes joka torpassa tuli käytyä. Moni kuntalainen joutui turvautumaan sairaankuljetuksen ja ensihoidon palveluihin, eikä aina vältytty menetyksiltä, vaikka niitä yritettiinkin välttää.

Jouluaaton kävely pikkupaikkakunnan hautausmaalla on kuin epikriisin lukemista omasta työurasta, sillä hautakivet ovat rivissä käytävittäin ja asetettu pitkälti kuolinajan mukaisesti.

Ensimmäiset rivit 80-luvun vaihteesta muistuttavat siitä, miten vähällä tiedolla ja kokemuksella sekä olemattomalla laitteistolla piti pärjätä. Monen työikäisen miehen elo jäi lyhyeksi infarktin takia. Potilaan viimeisinä hetkinä ei ollut paljon muuta tehtävää kuin antaa happea, nitroa ja pitää kädestä kiinni.

Eipä sen ajan sairaaloissakaan sen kummempia hoitoja ollut saatavilla, muutaman viikon ehdottoman makuutuksen ja morfiinin lisäksi. Yksin elvyttäen matkattiin kymmeniä kilometrejä toivoen sairaalan jo häämöttävän, vaikka usko elvytyksen onnistumiseen oli mennyt jo alkumatkalla, kuljettajan vedellessä kapulalossia salmen yli.

Korkein taho oli antanut määräyksen elvytyksen jatkamisesta ja käskyä noudatettiin kirjaimellisesti.

Tultaessa 80-luvun puolivälin hiekkakäytävälle, muistuu mieleen CPAP:n, defin, intubaation ja elvytyslääkkeitten tulo sairaankuljetukseen. Silloin aikaisemmin toivottomana pidetyn ödeeman hoitoon ja elvytykseen tuli vähän valoa.

Kivien syntymä- ja kuolinajoista huomasi, että keski-ikäisenä menehtyneet miehet alkoivat tulla harvinaisemmiksi, kiitos pitkälti riskitekijöiden ennaltaehkäisyn, valistuksen ja aikaisen hoidon piiriin pääsemisen.

Samalla kivirivillä huomio kiinnittyi samana päivänä kuolleisiin, jotka edustivat silloisia kurjia liikenneolosuhteita. Ja tuonkin kiven alla lepää nuori poika, joka jäi traktorin työkoneen alle. Muistoja herättivät myös lyhyen ajan sisällä kuolleet nuoret, joille elämä oli käynyt liian raskaaksi.

Seuraava rivi toi jo 90-luvulle, jolla selvästi eliniät olivat pitenemässä ja nuorien osuus kivien kertoman mukaan oli vähenemässä. Muutama tuttu nimi löytyi ja niistä muistuivat onnistuneet elvytykset, joillakin useampaan kertaankin – ennen sitä lopullista tilintekoa.

Lääkkeiden käyttö lisääntyi ensihoidossa ja mieleen tuli monia tehtäviä, joissa potilaiden kärsimyksiä voitiin vähentää ja pelokasta mieltä rauhoittaa. Ja oli se vaan hienoa, kun sai luovuttaa sairaalaan kivuttoman potilaan, jolta oli sydäninfarktin oireet poissa ja ST-muutokset kadonneet varhaisen liuotuksen ansiosta.

Kas, tuossapa on 2000-luvun käytävälle käännyttyä yksi ensimmäisistä kentällä liuotetuista, joka sai näköjään elää vielä kymmenkunta vuotta kohtauksen jälkeen. Kivien nimiä katsellessa tulee enenevästi muistikuviin hyvin vanhoja ihmisiä, jotka saivat elää pitkän ja kohtalaisen terveen elon ehtoon – ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

Tuoreimmalla käytävällä kivet eivät enää muistuta hurjista tehtävistä ja dramaattisista hoidoista, vaan hiljakseen poismenneistä vanhuksista, joita ei edes yritetty elvyttää. Uran alkuaikojen osaamattomuuden ja avuttomuuden suhde potilaiden tarpeisiin on muuttunut ennaltaehkäisyn, sairauksien varhaisen havaitsemisen, hyvien lääkkeiden, vahvan ensihoitojärjestelmän ja ensihoitajien osaamisen parantumisen johdosta siihen, että osaamistarve lähenee pikkuhiljaa ensihoidon alkuaikojen tasoa.

Kuluneiden vuosikymmenien ja tuhansien kohdattujen potilaiden jälkeenkin yhdistävä tekijä keikoilla on edelleen se kädestä pitämisen tärkeys ja toivon ylläpitäminen, jota ei voi millään teknisellä keinolla saavuttaa.

Hautausmaan portista ulos kävellessä mietin, että sainko koskaan omaisilta negatiivista palautetta toiminnastani, vaikka tappioluvut olivat varsinkin uran alkuaikoina kohtalaisen suuria.

Vastaus oli ei.

Olikohan siihen syynä se, että yritin vain parhaani – ja olla ihminen ihmiselle?

 

Teksti: Antti Kosonen
Kuva: Juha Jormakka

Antti Kosonen on ensihoidon lehtori, jonka pohdinta kumpuaa 35 vuoden kokemuksesta ensihoidon kentällä.