konekiväärintakanakuvitus

Asema teki tekstin Johannes Vähäsarjan ”Konekiväärin takana” -teokseen Suomi100-hengessä.


”Konekivääri voi vaikuttaa mielipuoliselta aseelta mutta mielipuoliseksi sen tekee vain hullu käyttäjä. Konekivääri on järkimiehen peli”, niin sanoi minulle aikoinaan edesmennyt kuularuiskumestari.

”On tärkeää pitää pokeri viimeiseen asti ja aloittaa vasta sitten, kun piikissä on isompi porukka. Yhden miehen takia ei kannata asemaansa paljastaa, konekivääriampuja kun tuhotaan heti, kun se havaitaan. Sen jälkeen niskaan tulee kranaattia ja kaikkea muuta. Sekä mies että ase halutaan pois pelistä. Pokerin pitäminen on vaikeaa, sillä on sanottu, että kovassa paikassa konekiväärimies säilyy hengissä kolme minuuttia.”

Lauri oli usein miettinyt hetken, kun oli käynyt kiinni konekiväärin kahvoihin. Mitä hennompaa otetta niistä piti, sitä vieraammalta ne tuntuivat. Kahvat tuntuivat hänestä tuulta vasta sitten, kun hän tarrautui tosissaan ja mielessä oli vain tehtävä. Toiset konekiväärimiehet sanoivat, että kahvoihin tarttuessa piti olla ”tappamisen meininki”, Lauri kavahti tai ainakin vältteli sitä ilmaisua, vaikka oli myöntänyt itselleen olevansa tappaja nyt. Hän oli jo miettinyt keinoja, joilla hyvittää pahat tekonsa, kun rauha joskus koittaa. Asetta hän ei tulisi enää koskaan ottamaan käteensä muuta kuin pakon edessä.

Tehtävä, ihmisten tuhoaminen, soti hänen kaikkia periaatteitaan vastaan. Toista ihmistä, vihollistakin, oli kunnioitettava. Hänkin on inhimillinen ihminen, joka halusi pysyä terveenä ja joka pelkäsi kuolemaa.
”Hänkin oli varmasti sellainen, että olisi mieluummin kotona kuin täällä; pelkäämässä henkensä puolesta”, se ajatus oli tupsahtanut Laurin mieleen monesti, kun hän oli antanut tulikäskyn aseelleen. Se ajatus oli kuitenkin pyyhittävä pois silmänräpäyksessä. Ja samassa oli katsottava kun piikin molemmin puolin ihmiset saivat osumia, toiset niistä pyrkivät eteenpäin ja toiset jäivät sijoilleen. Lauri tahtoi uskoa, että näin oli päätetty heidän kohdallaan; sen olisi tehnyt joku muu, jos ei hän.

Kerran haavoittuneen vapiseva käsi kurottautui maakasvillisuudesta kohti taivasta. Se näytti samalta kuin Lauria kohti kurottautunut käsi, se, joka kurottautui hentona ja vapisevana vuoteesta. Pari tuntia aiemmin Lauri oli painanut hänen kutreilleen lottakruunun, jonka hänen armaansa vaivoin jaksoi kantaa. Lauri oli ennen sotaa luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin. Alunperin sen oli tarkoitus tapahtua heti sodan jälkeen mutta kun Lauri oli lomalla nähnyt vahvan naisensa niin heikkona, oli hän päättänyt olla aikailematta. Lottakomennuksella vakavasti sairastuneen naisensa hän saatteli vihille heti. Oikeastaan ei saatellut, vaan kantoi kirkkoon. ”Se lupaus jää muuten toteuttamatta”, Lauri oli ajatellut, hän pelkäsi naisensa menehtyvän pian.

Suruviesti rintamalle oli tullut pian loman päättymisen jälkeen. Hän oli osannut odottaa sitä. Luettuaan surukirjeen, konekiväärimies puristi silmänsä umpeen ja jätti rakkaalleen yksinäiset jäähyväiset. Kun hän avasi silmänsä, ne olivat kosteat mutta määrätietoiset. Sydän kumahti muutaman vaarattoman lisälyönnin, ne kaikuivat surua ja rohkeutta. Kohta on taas mentävä.


Tämä tekstin on kirjoittanut Marko Partanen nähtyään Johannes Vähäsarjan yllä olevan teoksen ”Konekiväärin takana.”
Muut tähän sarjaan liittyvät teokset ja tekstit ovat ”Sota” ja ”Kohti kuolemaa.”
Vähäsarja työskentelee sairaanhoitajana Töölön sairaalan tapaturma-asemalla.

Lue Asemalta myös Johannes Vähäsarjasta aiemmin tehty juttu ”Löydöksenä kauneus ja ilmeikkyys.”