Eläkkeellä oleva ensihoitolääkäri Ari Kinnunen antaisi elvyttämisen seksikkyydestä palan elossa olevien hoitamiselle. Ja jos hän hankkisi ambulanssiin uusia laitteitta, hän pohtisi nykyistä enemmän laitteen tarvetta, hyötyä ja käytettävyyttä nimenomaan ensihoidossa.

arikinnunen

Ari Kinnunen täyttää tänään (23.11.2017) 70 vuotta. Aiemmin hän on työskennellyt Helsingin ambulanssilääkärinä sekä ollut perustamassa Medi-Heliä.

”Siihen aikaan elvytettiin kaikki elottomana löydetyt”, Ari Kinnunen kertoo ajasta, jolloin hän aloitti Helsingin ambulanssilääkärinä. Vuosi oli 1979.
Lääkäriambulanssissa Kinnunen ryhtyi ensi töikseen selvittämään elvytyksiä; mihin sairaalaan heidät vietiin ja kauanko potilaat elivät sairaalasta päästyään.
Kinnunen kirjoitti asiasta 4-5 liuskaa, jotka silloinen vastaava ambulanssilääkäri repi ja heitti roskiin hänen edessään.
Liuskoissa muun muassa esitettiin, ettei löydettyjä elottomia kannattaisi elvyttää.

Myöhemmin Kinnunen valittiin vastaavaksi ambulanssilääkäriksi, jolloin hän siirtyi selvityksensä mukaiseen toimintaan. Kaikkia ei enää elvytetty, elvytettiin niitä, joilla oli mahdollisuus.
Kinnusen aloittaessa ambulanssilääkärinä Helsingissä oli 400-500 elvytystä per vuosi, potilaista selvisi kotiin 30. Kun löydettyjä ja toivottomia tapauksia lakattiin elvyttämästä, elvytettävien määrä putosi 250:een per vuosi mutta kotiin selviytyneitä olikin 50.

 

Enemmän tutkimusta – hyötyä vai ei?

Tutkimuksia Kinnunen seuraa edelleenkin.
”Eläkkeellä on siihen paremmin aikaa kuin töissä ollessani.”
Elvytyksestä puhutaan jatkuvasti. Se ei ole vuosikymmenten aikana menettänyt mediaseksikkyyttään.
”Tuntuu hienolta pelastaa henki mutta pelastettaisiinko enemmän, jos hoidettaisiin paremmin elossa olevia”, Kinnunen kysyy.

Jos traumapotilaiden kuljetus oikeaan sairaalaan alkaisikin aina heti tai jos tiedettäisiin paremmin mitä rintakipuiselle pitää tehdä, Kinnunen pohtii.
”Kun olin kentällä, puhuin monesti punasolujen puolesta. Nyt niitä jo joissakin yksiköissä onkin. Sitä se vuotava traumapotilas tarvitsee – hapenkuljetuskykyä.”

Kinnunen suhtautuu kriittisesti kentälle hankittaviin laitteisiin.
”Kun aloitin ambulanssilääkärinä, jokaisessa autossa oli hengityskone. Kun sitten kysyin, että koska laitetta on viimeksi käytetty, vastaus oli, että eipä ole tullut käytettyä.”
Sitten hengityskoneet vähitellen poistuivat kalustosta, nyt niitä on alkanut tulla uudelleen.
Yhtä kauan kalustoon on kuulunut myös saturaatiomittari.
”Se on hieno laite mutta kun ääreisverenkierto menee kiinni, se ei toimi”, Kinnunen sanoo.
Sellainen tilanne on aika usein ensihoidossa.

”Ultraäänikuva on helppo ottaa mutta tulkinta on eri asia, ja vaikka tulkintakin onnistuisi, niin so what? Tuloksella ei ole ensihoidollisesti merkitystä.”
Vaivalle, joka sieltä paljastuu, ei yleensä sairaalan ulkopuolella ole mitään tehtävissä. Pitäisi mennä jo kohti sairaalaa, jossa kuvaus joka tapauksessa uusitaan.

Kinnunen pohtii, onko kaikista laitteista oikeasti lisäarvoa ensihoidossa vai suureneeko vain vaara, että nopeasta kuljetuksesta hyötyvän potilaan sairaalaan pääsy hidastuu. Hoidetaanko turhaan toivottoman ennusteen potilaita, jossa kaikista ikävintä on se, että sellainen selviääkin, jonka ei pitäisi.

Siksi Kinnunen on ihmetellytkin vähitellen ensihoidossa yleistyviä paineluelvytyslaitteita. Hän myöntää, että ne takaavat hyvän painelun mutta kun laite asetetaan käyttöön, menetetään siihen asti painelulla aikaan saatu hyöty.
”Missä vaiheessa laitteen asettamisen jälkeen painelun laatu alkaa taas parantua ja se ottaa kiinni menetetyn tilanteen?” Kinnunen kysyy.

Hän pohtii kriittisesti koko painelulaitteen tarvetta.
”Elvytyksen jälkeen kotiutuvien on nähty menevän elottomaksi, apua on hälytetty heti, maallikko on aloittanut peruselvytyksen, potilaalla on ollut tavattaessa defibrilloitava rytmi, joka on yhdellä tasavirtaiskulla muuttunut oman verenkierron käynnistäneeksi rytmiksi eli pulssi on alkanut tuntua. Mihin paineluelvytyslaitetta on silloin tarvittu?”

Kinnunen on sitä mieltä, että monia laitteita kehitetään vain siksi, että niitä saataisiin myytyä eikä niiden hyödystä monestikaan ole juuri mitään näyttöä, kun ne jo otetaan kentällä käyttöön.
”Pitäisi saada enemmän kelvollisia tutkimuksia, onko hyötyä vai ei.”

Teksti Marko Partanen
Kuva Ari Kinnusen albumi