Ensihoitaja Jouni Lesonen kirjoittaa lokikirjaan kymmenientuhansien keikkojen kokemuksella.


”Ei tässä mitään hätää, vasen reisiluu on poikki ja ranne nähtävästi murtunut.”
Pariskunta tuijotti minua vihaisena.
”Vai ei hätää, tytöltämme on reisiluu poikki ja sinun mielestäsi ei ole mitään hätää.”

Jälkeenpäin totesin, että se oli huono avaus. 
Olimme juuri palanneet kolaripaikalta, jossa kyseinen nainen oli ajautunut autollaan kylki edellä vastaan tulevan auton keulaan. Oli helmikuinen päivä, lämpömittari näytti -20. Kolaripaikka oli korkealla mäellä, jossa kävi kova pakkasviima.

Henkilöauto oli pahoin rutussa ja kuljettaja juuttunut lujasti romun sisälle. 

Kun etuovet saatiin leikkureilla irti, katosi auton sisältä jäljellä ollut lämpö taivaan tuuliin. Yritimme suojata potilastamme mahdollisimman hyvin. 
Irrotuksen kestäessä ajattelin, että vammat eivät näytä tappavilta mutta kylmä tappaa, jos emme saa häntä nopeasti irti ja lämpöiseen autoon.

Irrotukseen meni aikaa noin 20 minuuttia. Potilas oli ambulanssissa olosuhteisiin nähden hyvävoimainen, stabiili. 
Tilanne oli  varsin rauhallinen kun saavuimme sairaalan päivystykseen, jossa potilaan vanhemmat odottelivat jännittyneinä.
”Ei tässä mitään hätää.”

Katselin tilannetta aivan eri suunnasta kuin potilaan vanhemmat. He näkivät lapsensa edessään loukkaantuneena – heidän mielestään tilanne oli hengenvaarallinen.
 Minä katselin jo rauhoittunutta tilannetta; potilas oli irrotettu auton romusta, poissa pakkasesta, henkeä uhkaavat vammat olivat poissuljettu, ja nyt hän oli sairaalassa.

Kun keskustelemme omaisten ja potilaan kohtaamisesta, en väheksy tekniikkaa mutta tärkein työkalu on silti ”turpavärkki”, ei deffa eikä saturaatiomittari. Puhetaitoa tarvitsemme kaikissa potilastilanteissa, sadassa prosentissa, ja deffaa alle yhdessä prosentissa tehtävistä.
Taitojamme tekniikan osaamisessa hyvin harva omainen tai potilas osaa arvioida mutta käytöksemme ja sanomistemme arvioinnissa he ovat ammattilaisia. Metsä vastaa yleensä niin kuin sinne huudetaan. Jos joudumme puolustelemaan sanomisiamme, olemme jo häviöllä, jossain kohtaa olemme silloin epäonnistuneet.

”Mikä sinua nyt vaivaa?” ”Miksi sinä taas soitit ambulanssin?”
Tällaisiin avauksiin olen joskus sortunut, ne ovat huonoja avauksia, tulevat lipsahtaen. Kun ”tökkää”, kannattaa miettiä miten tilanne alkoi. Tarvitsemme onnistumisia myös puheissamme ja käytöksessämme, niistähän eniten valitetaan.

Jos toistuvasti huomaamme, että potilaalle ja omaisille jää samantyyppinen tyytymättömyys, voi olla hyväksi miettiä, miten aloitin kohtaamisen. Matkan varrella ”hajukyky” kehittyy. 
Tilanteen jälkeen kannattaa keskustella kollegan kanssa, huomasiko hän esiintymisessä jotain töykeää. Kollegalta voi saada arvokasta palautetta. Potilaan ja omaisten moittiminen ei paranna ammatillisen osaamisen kehittymistä.
Aina emme onnistu. Voimme vain aavistella millainen on potilaan ja omaisten mieliala ja millaisena he näkevät tilanteen, johon odottavat meitä ammattitaitoisina, hyvin käyttäytyvinä auttajina.

Alussa kertomassani kolaritilanteen jälkeisessä kohtaamisessa sanat: ”ei mitään hätää”, eivät toimineet. 
Koemme silti onnistumisia enemmän kuin epäonnistumisia. Äskettäin eräs rouva toi minulle terveisiä äidiltään. Äiti oli kuollut jo monta vuotta sitten. Olin ollut mukana hänen viimeisellä ambulanssikyydillään. Hän oli antanut tyttärelleen ennen kuolemaansa tehtäväksi viedä terveisiä sille ”ambulanssimiehelle,” joka kohteli häntä, vanhaa ja sairasta ihmistä, lämpimästi silittämällä poskelle hyvästellessään kuljetuksen lopuksi.


LESONEN
Teksti Jouni Lesonen