Veriparta 3/7

By |2017-11-09T19:50:28+00:0016.07.2017|

Asema tarjoilee kesäiltoja järkyttävän seitsenosaisen jatkokertomuksen Veriparta. Tämä on sarjan kolmas osa.
Kuuntele tarinan sisäänheittolyriikka avauskuvaa klikkaamalla. Varoitus: Nauha ei sovellu heikkohermoisille eikä kirosanoja pelkääville.

Vode avaa jääkaapin oven kotikeittiössään jo seitsemännen kerran alkuillan aikana. Sinne on aseteltuna laatikollinen punakuorista kyytimiehen olutta, jonka kylkeen on puolustusvoimamaisen selkokielisesti painettu mitä pakkaus sisältää.  Käynnissä on yhden hengen debriefing. Hiljaisuuden rikkoo aika ajoin auki sihahtava oluttölkki. Hiljaiseen iltaan tunkeutuu myös tekstiviesti. Se on Ogelta. ”Mä oon varmaan tullu hulluksi. Se Tiilenpää painaa aika paljon.”
”Väsynyt sä oot ja mä vasta väsynyt oonkin. Ota se tuplaviski ja vedä peitto korville”, kuuluu Voden ohje.

Vode soittaa Jorkalle, hän on paikallisia poliiseja ja Voden hyvä kaveri. Asia on lyhyt ja ytimekäs: ”Lähde baariin.” Vastaus on yhtä ytimekäs: ”Selvä. Mihin bariin?” ”Tiilepäähän.” ”Siihen baariin en lähde vapaalla, saan käydä käydä siellä töissä ihan tarpeeksi.”
Vode myöntää ajatelleensa samoin mutta hän kertoo viime aikoina tulleensa sellaiseen lopputulemaan, että paikka on todettava kerran elämässä myös tavallisen asiakkaan näkökulmasta. Jorkka myöntyy hampaita kiristellen sillä ehdolla, että koko iltaa siellä ei viettäisi.

Vartin päästä Vode ja Jorkka istuvat naamatusten Tiilenpäässä. Miehet toteavat, että paikalla on vähintään puolenkymmentä tuttua. Lasit tyhjenevät pikavauhtia. Kun Jorkka poistuu vessaan, paikalle liukuu Veriparta tuttuun kravattiinsa sonnustautuneena. Hän istahtaa Jorkan paikalle Vodea vastapäätä.
”Se on varattu”, Vode sanoo.
”Niin on, mulle – nää on kaikki mun paikkoja. Mitä sais olla?”
”Tuo pari bisseä.”
”Tulee”, Veriparta sanoo ja napsauttaa kaksi kertaa sormiaan ja pöydälle ilmestyy kenenkään tuomatta kaksi kuohuvaista kolpakkoa.
”Eikä sitten maksa mitään. Ei ole äijää näkynyt ennen täällä näissä merkeissä. Painaako mieltä jokin, vai miksi tulit?”, Veriparta kysyy.

Jorkka kävelee kohti pöytää. Vode sanoo Veriparralle, että paikka on varattu paikalle astelevalle kaverille. Veriparta sanoo: ”Ei haittaa – nää on kaikki mun paikkoja.” Vode pyytää vielä kerran väistämään, Veriparta ei tee elettäkään, hän vain tuijottaa silmät punaisina ja parta verta tihkuen kunnes Jorkka istuu hänen päällensä. Jorkalle Veriparta on vain ilmaa eikä hän kykene aistimaan tätä mitenkään. Voden silmissä käy punainen pöllähdys, kun Veriparta menee matkoihinsa. Mennessään hän huutaa: ”Kohta on show.” Vode huomaa, että Jorkka ei kuule huutoa.

Veriparta nousee baaritiskille, hän ottaa leveän haara-asennon ja osoittaa molemmilla etusormillaan kohti lattiaa. Jorkka jatkaa kalajuttuaan Tenolta, Veriparta ja hänen shownsa on miehelle ilmaa. Punainen usva laskeutuu Veriparran etusormien osoittamaan paikkaan.
”Apu tulee alhaalta”, Veriparta julistaa.
Kuuluu korvia raastava narina ja lattiasta avautuu kansi. Osa asiakaskunnasta kääntyy katsomaan showta. Toisille asiakkaille show´ta ei tapahdu. Jorkka kuuluu tähän porukkaan, hän ei myöskään huomaa, että Vode seuraa showta tarkasti. Lattian uumenista nousee ensihoitolääkäri, kopterilentäjä ja lentoavustaja – miehistö, joka menehtyi lääkärikopterin maahansyöksyssä 1990-luvulla. Vode muistaa lääkärin hyvin, hän on nakkisormi-Roitto. Pätevä mies mutta kädentaidot eivät olleet hänen vahvinta aluettansa. Nakkisormi-Roitto puhui 90-luvulla enimmäkseen siitä, miten tärkeää kommunikointi on ja miksi kaikki hoitotoimet tulisi vakioida. Hän puhui perusteellisen tutkimisen puolesta, mikä koituisi paitsi potilaan myös ensihoitajan hyväksi. ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit”, kuului nakkisormi-Roiton lentävä lause. Hän ei koskaan sanonut keksineensä mitään itse, vaan pomineensa käyttönsä parhaat palat milloin mistäkin ja kehotti muitakin tekemään niin.

Vode oli näkemästään hämmentynyt. ”Jos tällaisia tuonpuoleisia touhuja piti oikeasti olla olemassa, niin miksi juuri Tiilenpäässä?”
Kun Vode sai ajatuksensa loppuun, Veriparta iski hänelle punaista silmäänsä.
”Katos ketkä sieltä tulee”, Jorkka sanoo ja osoittaa ovelle.
Ensihoitajat marssivat peräkanaa baaripöytään, jossa on yllättävän voinnin heikkenemisen kokenut asiakas. Vode tunnistaa etummaisen Repeksi kutsutun kyytimiehen, hänestä liikkui tarinoita, jotka eivät mairitelleen miestä – leipiintymistä ja asennevammanpoikasta.
”No mikä sullon?” Repe avaa potilaskontaktin.
Asiakas kertoo sopertaen ja lauseita toisetellen mikä häntä vaivaa. Kun ensihoitaja on tekemässä potilaasta nopeaa äksää, Veriparta katsoo Vodea ja pyörittelee päätään.
Tiilenpää-pubissa matala ja kuuluva ääni nousee taas ilmoille: ”Kyyti-intiaani, urpo, luuseri.” Sen kuulevat vain valikoidut korvat. Vode huomaa, että niistä, jotka reagoivat kaikuvaan ääneen, oli suurin osa jotenkin tuttuja. Hän tajuaa, että nämä harhat taitavat olla vain ensihoitajien ja muun hoitohenkilökunnan etuoikeus. Silti häntä mietityttää se, että tehtävää hoitavat ensihoitajat eivät aluksi huomanneet varsin näkyvästi patsastelevaa alhaalta tullutta apujoukkoa eivätkä myöskään Veripartaa.
Mutta nyt koko tuonpuoleinen pataljoona oli marssitettu etulinjaan – se tuotiin tälle työparille tykö. Lattialle laskettu Lifepack alkaa sylkeä nauhaa, siihen ei piirry käppyrää, koska laite ei ole kytketty potilaaseen saati päälle. Sen sijaan nauhaan piirtyy verellä teksti: ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit.” Lause kuulostaa ensihoitajista tutulta mutta eivät osaa yhdistää sitä aluksi mihinkään. Pian sanoman ja syy-yhteys tulee kuitenkin heille harvinaisen selväksi.
”Mitäs mietit?” potilas kysyy.
Repe kertoo hämillään miettivänsä mitä potilaalle pitäisi tehdä.
”Kytke mut monitoriin ja kirjoita pari itsellesi sopivaa riviä. Jätä sitten mut tänne niinkuin aina ennekin”, potilas sanoo.
Vode havahtuu, hän on kuullut tämän vuoropuhelun ennenkin. Se noudattaa samaa kaavaa jatkossakin.
”Te ette siis halua sairaalaan?”
”En mä niin sanonut. Älä ainakaan äks-kutosta tee.”
Sirramurhaajat nousevat ovensuusta ja marssivat päättäväisesti kohti ensihoitajia. Veriparta tekee tutun baaritiskinyliloikkansa. Deffan näyttö lainehtii sähköisestä verestä. Kun toinen ensihoitajista asettaa sormensa virven punaiselle napille, alkaa kuulua paskaista naurua.
”Mitä meinasit sinne radioosi sanoa?” Veriparta tiedustelee.
”Saattaa olla vähän katvetta”, hän jatkaa ja nauraa röhöttämällä.
”Mä en sua pelkää”, Repe sanoo ja tempaisee Veripäätä tyhjään turpaan.
”Ei tarvitsekaan. Jos et ymmärrä omaa parastasi, pelkäät kohta itseäsi pehmeässä huoneessa”, Veriparta röhöttää.

Sitten Repe muistaa, mistä ”Mitä paremmin tutkit – sitä vähemmän mietit”, on tuttu. Samalla kopterionnettomuudessa kuollut lääkäri miehistöineen ilmestyy hänen näköpiirinsä. Repellä lyö vähän aikaa tyhjää. Hänen työparinsa on ehtinyt jo aloittaa tutkimukset alusta, jolloin deffan itsestään tulostunut paperi haihtuu punaisena pölynä ilmaan.
”Mulla alkaa olla tässä perustutkimukset valmiina. Potilas on jalaton, hae kantotuoli.”
Repen tyhjä pää täyttyy yhdellä selkeällä käskyllä, hän ryhtyy toteuttamaan sitä. Tuonpuoleinen orkesteri siirtyy lattianrakoon ja luukku narisee kiinni. Tiilenpäässä jatkuu perinteinen juopottelu.

Melkein samalla ovenavauksella kun ensimmäiset ensihoitajat poistuvat kapakasta, toiset tulevat tilalle. Donna, 52, on kipannut korkokengissään liukkaalla tanssilattialla. Pääkin oli nytkätänyt parkettiin holtittomasti.
”Ota vitaalit, neurologiset ja tutki pää ja ranka”, hoitovuorossa oleva käskee. Työ alkaa eikä tuonpuoleisista näy punaista pihahdustakaan.

”Mä oon juonut tässä kapakassa ihan tarpeeksi”, Vode sanoo.
”Jos olisit sanonut haluavasi jäädä, olisitkin saanut tehdä sen yksin”, Jorkka vastaa.
”Mutta varovasti nyt, ettei paikalle tarvita kolmatta yksikköä.”

Teksti Marko Partanen
Piirros Paul Eskelinen

Lue seuraava osa 4 tästä.