Veriparta 1/7

By |2017-11-09T19:52:18+00:0014.07.2017|

Asema tarjoilee kesäiltoja järkyttävän seitsenosaisen jatkokertomuksen. Se alkaa tästä. Sen nimi on Veriparta.
Kuuntele tarinan sisäänheittolyriikka avauskuvaa klikkaamalla. Varoitus: Nauha ei sovellu heikkohermoisille eikä kirosanoja pelkääville.


Perjantai-ilta
on ehtinyt taittua jo hyvän matkaa lauantain puolelle. Hälytysviestissä kello on pysähtynyt ajassa 3.07. Punavalkoinen pakettiauto lipuu kohti Bermudan kolmioksi kutsutun baarikeskittymän lohduttominta kulmaa – Tiilenpää pubia. Nimensä mukaisesti se kutsuu luokseen asiakkaita, jotka ovat tottuneet ajattomaan elämänmenoon, heitä, joille kalenterilla ei ole niin suurta merkitystä. Ja heitä, jotka ovat tottuneet kurkkimaan elämän tilkkutäkkiä saumapuolelta.

Parhaat vuotensa nähneen, liitoksistaan natisevan ambulanssin pilotti, Voitto Rastas, vääntelehtii kuskinpukillaan. Hänellä on tuskainen olo, joka johtuu alueen bingotilanteesta, missä ”bingon” huutaminen ei johda palkintoon mutta seuraava numero-kirjain -yhdistelmä tulee vuorenvarmasti. ”Vodelle” olotila on tuttu, se kirvoittaa hieman levottomuutta mutta mies käsittelee sen siinä hetkessä ammatillisella hiljaisuudella.
Olga Völsternik, Voden työpari ei kysy mistä hiljaisuus johtuu, hän tietää sen. Hän tietäisi vastauksenkin, jos asiaa tiedustelisi. Se kuuluisi: ”Tallennan hiljaista tietoa.”

Voden niskassa on nahkea olo – kuin olisi käynyt pariin otteeseen vaatteet päällä saunan lämmössä. Viimeiset 10 tuntia on maalima suhissut kuin sumussa; kaksi lyhyttä taukoa, josta viimeisellä Vode oli ehtinyt nauttia puolet edellisellä tauolla kesken jääneestä kylmästä rusinallisesta maksalaatikosta. Silmät painavat ja miehestä tuntuu, että hän on enemmän loppu kuin useammat kohtaamistaan potilaista. Mutta Vode tietää, että työvuoro päättyy vain yhdellä tavalla: Ajamalla yhden keikan kerrallaan.

Vode valmistautuu henkisesti Tiilenpää-vierailuun. Karaokea sopertaen ja kaatuillen. Mustia silmiä ja punertavia patteja takaraivoilla. Lasinsiruja, perkeleitä ja selkään taputeltuja hyviä jätkiä. Huonoja hampaita, sätkätupakansavua ja housuihin kuivuneen kusen aromia. Ja tietenkin – promilleja.
”Hyvät matkustajat – hetken kuluttua Tiilenpää. Se on monen elämän päätepysäkki”, Vode sanoo vieressä istuvalle kolegalleen Olga Völsternikille.
Oge nyökkää. Tiilenpää on ollut hänenkin kantapaikkansa lähes jokaisessa työvuorossa.
”Ja valmistautukaa kohtamaan humalainen empatia – jossa hieman ennen ”haista vittua!” kerrotaan pariin kertaan kuinka hyvää työtä teet”, Oge vastaa.

Tiilenpään asiakas pääsääntöisesti arvostaa kyytimiestä, paitsi jos se sattuu olemaan kanta-asiakkaaksi päätynyt ex-kollega. Hän aukoo päätään, jos on sellaisessa kunnossa, että suu vielä liikkuu. Exä on hävinnyt taistelunsa kuningas alkoholia vastaan muttei ymmärrä sitä. Exän mukaan juoppoja paijaava ensihoitaja on häviäjistä suurin – tuossa viestissä on hitunen perääkin mutta enimmäkseen siinä on katkeruutta. Exä itse ei tietenkään koe olevansa juoppo, vaan emeritus, joka suvereenisti pystyy arvioimaan työtä, josta hän heikkouttaan ja tahtomattaan oli luisunut liukkaalle ja kaltevalle pinnalle – pinnalle, josta pääsee helposti vain alas päin.

Tillenpää-käynnin jälkeen Vodella ja Ogella umpeutuisi kaikkien muiden keikkojen lomassa Bermudan kolmio. Työyhteisöslangissa se tarkoittaa sitä, että saman työvuoron aikana he ovat hoitaneet tehtävän kaikissa saman aukion kuppiloissa – myös Haarikassa ja Pub Anttonissa.

Oge on ajatuksissaan. Tulevaa Tiilenpään kaatumiskeissiä hän ei vielä viitsinyt ajatella – siitä saisi aivan riittävästi paikalla ollessaankin. Sen sijaan hänen mielessään pyörii parin tunnin takainen Haarikan rintatuntemus. Tuntemusta oli ollut sekä potilaalla että hoitajalla. Olgan rinnassa oli alkanut muljahdella samaan aikaan kun Lifepack sylki ulos 12-kytkentäistä piirrostaan. Ensimmäisten kompleksien väliin piirtyi leveähkö ylöspäin suuntautuva lisälyönti, joka Ogen silmään näytti ihan pystyyn asettautuneelta pippeliltä. Heti seuraavaan väliin piirtyi keskisormi minkä jälkeen koneen ruutu värjäytyi punaiseksi. Väri laskeutui ruuduun yläreunasta alaspäin kuin veri Bond-leffojen alussa ammutun laukauksen jälkeen. Sitten monitori-defibrillaattori ilmoitti asiallisella äänellään: ”kyyti-intiaani – luuseri”, minkä jälkeen Ogen korvissa alkoi kuulua röhöttävä nauru.
Nainen hämmentyi. Hän ajatteli, että oli tullut hulluksi mutta teki silti päätöksensä. Oge äksäsi herrasmiehen Haarikan kulmasohvalle ja ohjeisti tilaamaan tuplaviskin. Omasta mielestään hän oli itsekin sen tarpeessa.

Tiilenpää pub oli enää parin korttelin päässä mutta betonibunkkerien välistä näkyivät jo valot. Voden kaaskujalka oli jotain muuta kuin raskas. Tiilenpäähän hänellä ei ollut koskaan kiire – sinne tie veisi aina joka tapauksessa – hitaammin tai nopeammin.

Ambulanssin liikkuessa laiskasti kohti Bermudan kolmiota Vode pyörittelee päässään puolilta öin ajettua Pub Anttonin keikkaa. Se, että naispotilas oli muistuttanut alienia, ei ollut normaalista poikkeavaa mutta löydökset pistivät miettimään.
Kun Vode oli tutkinut takaraivolleen kellahtaneen potilaan puristusvoimat, hänen käsiensä ja kroppansa läpi oli kulkenut paimenpoikamaisesti toistuva sähköisku. Vodesta tuntui kuin hän olisi jäänyt kiinni sähkölaitteeseen, joka antaa nyppyjä nopeassa flimmeri-tahdissa. Vode katsoi asiakasta silmiin, jotta tämä irrottaisi ja säkenöinti loppuisi. Asiakas ei irrottanut eikä epäsäännöllinen nypyttely lakannut. Kun Vode oli iskemässä otsallaan potilasta otsaan, tämän molemmat silmämunat työntyivät kuopistaan ulos kuin käkikellon käet, ne olivat värjäytyneet punaiseksi ja tokaiseet Vodelle: ”luuseri, urpo”, minkä jälkeen hänen korvissaan oli alkanut kaikua röhöttävä nauru. Vaikka Vode oli Bermudan kolmiossa kaikenlaista kokenut, niin silmillään vittuilevaa asiakasta hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut.

”Oge”, Vode sanoo.
”No?”
”Mulla on vähän outo tunne.”
”Niin on mullakin, kerro sä ensiks.”

Teksti Marko Partanen
Piirros Paul Eskelinen

Lue seuraava osa 2 tästä.