Kotirintama: Hoitajasta hoidettavaksi

By |2017-11-09T19:55:46+00:0004.07.2017|

Kenttäsairaanhoitaja ja uusiosuurperheenisä sinkoilee kodin ja sotilasalueen yhteyshaudalla. Ajoittain hän kääntää vaihtimen useampisormijärjestelmälle ja avaa päivittäisen tuliannoskiintiönsä sähköisenä fonttina Aseman Lokikirjaan.

Noin nelisen vuotta sitten setämiehelle kävi niin, että selkä jumittui. Runko meni vinoon. Noheva työterveyslekuri päätti kuvata lonkatkin. Sieltähän se vika löytyi. Kulumaa ja rakenteellinen vika. Jos asiaa olisi tajunnut kuvauttaa 15 vuotta sitten, asioille olisi voinut tehdä jotain. EI meillä ole ollut tapana kuin laittaa saksanpaimenkoiria lonkkakuville. Ei tullut mieleenkään mennä samalle alustalle kontillensa ja ”kuvaa tuo samalla”, 23 vuotta vähemmän ja enemmän uteliaana kamppailulajien harrastajana tuskin auttoi asiaan.

Koska se nykyään on vissiin muodissa, niin lapsuuteni ja nuoruuteni oli välillä sellaista sekamelskaa. Huumeisiin en sekaantunut enkä rötöstellyt, mutta ei se aina ihan sellaista optimaalista elämääkään ollut Tai kivaa kotona. Tai koulussa. Valmistuin peruskoulusta noin kutosen keskiarvolla. Siihen aikaan sai töitä ja hakeuduin postiin töihin. Ensihoitourani aikana moni on naureskellut postinjakajauralleni, mutta luulen että se ja määrätynlainen vietti treenaamiseen piti minut pois pahimmasta hölmöilystä. Postissa oli pirun hyvä porukka duunissa, käytiin pelailemassa kesäisin joskus futista ja porukalla nostelemassa punttia.

Oli unelma auttaa muita ihmisiä. Joskus vähän sellainenkin, että maailma ei olisi silloin niin paha. Hakiessani ambulanssikoulutusta löysin lähihoitajaopinnot. Lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaa tarjoiltiin enää viimeistä kertaa kotkassa. Vierihoitajakoulutus johti ammattiuraan, joka vei miehen Turkuun ja Varsinais-Suomeen. Se johti ammattibranuksi ja useampaan terkka-alan tutkintoon. Parhaimpina aikoina suurperheenisä pyöritti myös perustamaansa Kyokushin-karate seuraa omalla paikkakunnallaan. Taisin joskus olla jonkun asteinen lajipioneerikin.

Tällä taustalla kävi siten, että nuo alussa mainitut lonkkani kuluivat. Ison osan työelämästäni olen tehnyt jaloillani töitä. Jalkojen liikeradat menivät siihen, että kengännauhoja en saanut sidottua, kun nostamalla kengät pöydälle ja sukkien jalkaan laitosta tuli ähisevä lähitaistelulaji. Kun olen itse ponnistanut täydellä effortilla elämääni aina eteenpäin, on se toisten autettavana oleminen jokin käsittämätön kokemus.

Molemmat lonkkani ovat loppuunajettuja. Nyt vaihdettiin se, joka tuotti kipua eli vasen. Se vaati liikeratojen rajoittumista, ontumista ja pari vuotta puoliunettomia öitä leposäryn kanssa. Ne kivut jäivät keinonivelen asennuksen jälkeen pöydälle. Edessä on malttaminen että pehmyt- ja kovakudos kuntoutuu. Paksulla pojalla ei koskaan ole ollut niin kovaa hinkua takaisin treeneihin ja punttisalille kuin nyt. Omalla työkokemuksellani ihmettelen ihmisiä jotka uhriutuvat täysin jonkun terveysongelman jälkeen. Neljä viikkoa leikkauksen jälkeen minä haluan luvan päästä eroon kepeistä, odotan lupaa päästä ajamaan autoa ja treenaamaan edes jotain muuta kuin kävelyä ja tai 80-vuotiaille lonkkaproteesipotilaille tehtyä ohjelmaa. Mutta koetan oikein kovasti pelata sääntöjen mukaan. Pehmytkudos ja useampaan kerrokseen ommellut lihaskudokset eivät parane ihan heti. Minun uhriutumiseni on se, että jouduin myymään Guns ’n Rosesin konserttiliput itseni ja vaimoni osalta muualle. Kun en pääse. Korpeaa kun ei pääse osallistumaan tai tekemään.

Sairaalassa olin 2 päivää, leikkauspäivä mukaan lukien. Vaikka luulinkin olevani fillarilla ensihoidon maailmasta ja kivunhoidosta, olin todella hämmästynyt ja otettu osaamisesta sekä saamastani kohtelusta hoitohenkilökunnan osalta. Koska ollaan eri erikoistumisalalla, en usko että ainakaan tiedettiin minun olevan hoitsupoika. Liikkeelle ja tolpille revittiin äkkiä. Pidin siitä, vaikka kaikki potilaat eivät olekaan samaa mieltä. Kivunhoito oli toteutettu siten, että jos liikut ja katsot vähänkin vihaisesti päin tulee lääkettä. Kunhan kuntoutat itseäsi.

Se yksi elämän noloimmista paikoista joka voi tapahtua ihmiselle, joka on hoitsu ja branu tapahtui samalla hoitojaksolla. ”Haluaisitko pesulle”. Totta kai halusin. Hoitohenkilökunta hoiti tämän aina ammattimaisesti ja sillä otteella että soita kelloa kun tullaan pesemään varpaasi. Itse en liikerajoitteitteni myötä siihen pystynyt. Minä olen ihminen joka on elvyttänyt oikeita ihmisiä paljon, pelastanut ihmisiä liikenneonnettomuuksista, sammuttanut tulipaloja, johtanut ensihoitotilanteita ja pitänyt ihmisiä kädestä kiinni. Mutta nyt pitäisi pestä noi vitun varpaat, olen ilkimulki ja tarvitsen apua siihen ja siihen että saan housut ja sukat jalkaani. Oli aika paljon nieleskeltävää.

Olen hirvittävän otettu, että sain hoitoa oman erikoisalansa osaavilta ammattilaisilta. Eivät he osaa välttämättä ensihoitoa tai kenttälääkintää. Paikkansa ovat ansainneet. Ja osoitan tämän nimenomaisesti hoitohenkilökunnalle. Sitten piti palata suurperheenisäksi

Kotona luotiin sellaiset pelisäännöt, että vaimo toimi ensimmäisen viikon kotisairaanhoitajana. Sitten meidän esiteini-ikäiset lapset. Vaimo auttaa minua varpaidenpesussa. Esiteinit, lähinnä tytärpuoleni jeesaa ruuanlaitossa ja siivouksessa. Ja kurinpidossa kolmen alakouluikäisen lapsen suhteen. Se on kesätyö, josta maksetaan palkkaa. Valmisruokaa täällä ei ole juurikaan syöty. Neljän viikon aikana täällä ei ole yhtä ruokaa lukuunottamati syöty kertaakaan samaa ruokaa. Eikä mikroruokapotaskaa. Iskä istuu tai seisoo krykien kanssa ja antaa ohjeita. Spagettia ja jauhelihakastiketta on syöty kyllä kahdesti suuren kysynnän takia. Toivottavasti palkan lisäksi jää eväitä siihen tulevaan elämään, miten erilaisilla tavoilla voi ruokaa laittaa, vaikka fyrkat olisis vähis.

Kävelen nykyisin jo jonkun mittaisia lenkkejä krykien kanssa. Ne oli ne kyynärsauvat. Kotona ne meinaavat välillä unohtua. Niitä kuulemma on pakko pitää, ettei alkaisi ontumaan tai ettei tulisi liioiteltua jumpissa. Mennään sääntöjen mukaan.

Mietin pitkään kirjoitanko omasta historiastani tai terveydentilastani. Tuumailin sitten kuitenkin niin, että jos minulla olisi mahdollisuus joskus auttaa ja rohkaista kollegaa tai ketä tahansa kuntoutumaan, se voisi olla asian arvoista. Haluan samalla myös välittää kiitokseni kaikille niille, jotka ovat kyselleet mitä ukkelille kuuluu. Osa on vissiin ollut huolissaankin. Kaikki on hyvin, askel on nyt lyhyt mutta se pitenee tästä. Minulla on iso intohimo palata mieliharrastukseeni. ”Seven times down. Eight times up”. Nämä ovat niitä hetkiä jotka muistuttavat minua kamppalu- ja ensihoitomaailman totuuksista. Oppilas on aina opettajansa käyntikortti. Viimeisen vuoden aikana on ollut mukavaa saada palautetta vanhoilta opetuslapsiltaan.

Kuntoutuminen etenee. Ja tarina tulee joskus jatkumaan vielä, koska kuntouduttuani samaa koulua jaetaan oikealle lonkalle.

 

Teksti Mika Lehestö