Kotirintama: Suru

By |2017-04-16T19:20:31+00:0016.04.2017|

kotirintama_logo
Kenttäsairaanhoitaja ja uusiosuurperheenisä sinkoilee kodin ja sotilasalueen yhteyshaudalla viestien välillä surua, välillä iloa mutta samalla viritellen arjen tasapainoja. Ajoittain hän kääntää vaihtimen useampisormijärjestelmälle ja avaa päivittäisen tuliannoskiintiönsä sähköisenä fonttina Aseman Lokikirjaan. Seuraava hernerokkapäivä tulee halusitpa sitä tai et!

Suru

 

Elämä on opettanut kaikkine keinoineen minulle yhden asian. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän joudut luopumaan asioista. Omaan historiaani liittyy se tosiasia, että vanhempani saatoin haudan lepoon jo vuosia sitten. Vähän liian nuorena noin omin silmin katsottuna. Olen oppinut myös sen, että aika nuolee haavat ja jää vain lämpimät muistot.

Suurperheenisänä, jonka rosvokopla asuu keskellä maaseutua, olen huomannut, että kotieläimet ovat tässä hyvä juttu. Saksanpaimenkoiria sekä kissoja tulee ja menee. Karvaisesta perheenjäsenestä luopuminen on lapsillekin kova paikka. Suurperheenisälle jokainen hautaan saatettu koira on aina nieleskelyn paikka. Mutta samalla opitaan, että kuolema on osa arkea.

Olen vuosien myötä oppinut sen, että joistain asioista pitää tulla paha mieli. Niiden pitää välillä vähän itkettääkin isoa miestä. Se on hyvä merkki. Se kertoo siitä, että oikeasti välität. Surutyö pitää tehdä loppuun asti. Suru ei ole kenenkään yksinoikeus, vaan jokainen käy sen prosessin läpi tavallaan. Minun tapani on kunnioitus. Tatu-faijasta ja Lea-Mummosta on tullut esimerkiksi Minni-koiruuden lisäksi enkeleitä katsomaan meidän perään. Näin myös meillä esitetään asia lapsille. Frouva löysi Minnistä jopa tähtikuvion. Kun omalta pihalta katsoo kirkasta tähtitaivasta länteen, se näkyy. Sakuttimen pää. Varmaan se on ollut siellä ennekin, mutta nämä ovat niitä merkityksiä, mitä ihmismieli hakee.

Kun surutyö ei onnistu, menee asiat liian pitkälle. Surutyönkin jatkuessa vuosia, on aina myös riski siihen, että asiat saavat väärät mittasuhteet ja ihminen traumatisoituu. Tämä korostuu sellaisilla, joilla vanhatkin surut ovat käsittelemäti. Reilun parinkymmenen vuoden ihmistenauttamisurani aikana muista oikeastaan kaksi sellaista tapausta, jotka ovat päässeet kunnolla ihon alle.
Ensimmäinen tapahtui siirtokeikalla saattohoitokodista säteilyhoitoon. Tämä nuori mies oli silloin ikäiseni, alle kolmekymppinen. Hänen hymyilevä asenteensa jätti minuun jäljen, jota mietin vuosia vaikka nyt finaalipaikasta pelattiinkin. Toinen oli tilanne, jossa pari päivää isäni kuoleman jälkeen olin elvytyskeikalla, jossa perheen isä oli kuollut. Jouluaatto. Voin rehellisesti myöntää keikkojen tulleen valmiiksi ja menetin sen jälkeen toimintakykyni hetkeksi, kunnes taas piti mennä töihin. Seuraavalle keikalle. Ja oikeasti aika paljon rajumpien ja graavimpienkin keikkojen kanssa olen vuosien varrella ollut tekemisissä.

Näistä 90-luvun tapahtumista asti olen pohtinut sitä, miten ihmisille tulee paha mieli. Suru. Miten ihminen traumatisoituu? Minä olen aina lähtenyt aina sillä asenteella, että ei ole muitakaan ja minun pitää nyt viedä tätä pakettia eteenpäin. Olen sen enkeliteoriani kautta aina ajatellut, että sitähän tuolta pilven reunalta halutaan nähdä kun homma toimii ja ihmiset jatkaa elämäänsä. Ihan samalla tavalla posti kantaa laskuja kotiin, oli mulla sitten paha mieli tai ei. Niillekin pitää vissiin tehdä jotain.

Minun näkemykseni mukaan suru on kunnioitusta. Se ei ole uhriutumista. Voin olla tässä väärässäkin. Omistan kuitenkin tämän lyhyen blogikirjoitukseni ystävälleni sekä hänen lähiomaisilleen. Kevyet mullat. Sinulla oli iso rooli siinä, miten pohjimmiltaan ujon pojan itsevarmuus rakennettiin sellaiseksi, että osa pitää minua alfauroksena. Mä opetin sulle juoksutekniikkaa. Sä opetit mua olemaan rehellinen. Niin olis varmaan käynyt muutenkin mutta olit yksi niistä jotka loivat minusta sellaisen kuin olen.

Teksti Mika Lehestö