Tehtävä D-774

By |2018-01-16T19:13:20+00:0016.01.2017|

vaariVirve pärähtää. Näytöllä lukee D-774.

”Voi ei, taas näitä”,  ajattelee varmasti osa meistä. Taas joku yt-mummo tai pappa. Ei mitään oikeeta keikkaa, missä pääsisi näyttämään taitonsa – kuinka ammattitaitoinen ensihoitaja sitä näissä heijastinhousuissa liikkuu. Taas pitää kärrätä kantotuolilla joku mummo tai pappa terkkariin. Toivotaan nyt ettei tällä kertaa siellä oltais kaikissa eritteissä päästä varpaisiin – kurjaa sotkea itsensä ja hoitovälineet.

Kuulostaako tutuilta mietteiltä? Omilta tai työparin huokauksilta? Oletko miettinyt tilannetta vanhuksen kannalta? Mitä hän mahtaa pohtia? ”Taas joudun lähtemään kotoa. Onkohan tämä jo viimeinen kerta?” Vai vieläkö kuntoudun sen verran, että lähettävät takaisin kotiin? Tuleekohan sieltä nyt se happaman näköinen mies, joka vaan murahtelee – vai ne kaksi, jotka puhuu vaan keskenään. Ei niitä tunnu paljon kiinnostavan mitä minulle kuuluu. Kyllä minä kuulen ja ymmärrän mitä puhutaan, vaikken itseäni kunnolla pystykään ilmaisemaan. Vai voisiko käydä niin hyvin, että tulisi se nuorimies, joka nätisti juttelee mukavia – ja taputti viimeksi olallekin?

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että iäkkään vanhuksen paras paikka ei aina todellakaan ole yksin kotona. Toki on hyväkuntoisia tervaskantoja, jotka haluavat olla kotona ja pärjäävät siellä hienosti. Mutta omassa työssäni näen valitettavan usein niitä vanhuksia, joiden paikka ei olisi enää yksin kotona. Tämän päivän linjaus ja ihanne tuntuu vaan olevan, että mitä pidempään kotona – sen parempi. Ympärivuorokautiset hoitopaikat ovat kiven alla. Onko vanhukselle ihmisarvoista elämää, että joku käy kääntymässä 3-4 kertaa vuorokaudessa. Muut ajat hän on yksin, juuri ja juuri pääsee rollaattorilla sängystä vessaan ja takaisin? Sellainen arki on turvattomuutta ja yksinäisyyttä täynnä.

Vanhusten kotona pärjääminen ja pärjäämättömyys on ollut aina lähellä sydäntäni ja olen soittanut sosiaalipäivystykseen herkästi ilmoituksia. Viime aikoina olen joutunut katsomaan vanhusten kotona pärjäämistä uudesta  näkökulmasta – omaisen silmin – kun oma lähes 94 v. pappani on siinä kunnossa, ettei pärjää enää yksin kotona. Näin ensihoidon ammattilaisena oli kohtuu helppo kirjoittaa hakemukseen perusteluja, miksei pappaa enää voi kotiuttaa ja miksi hän ei pärjää yksin.

Mutta kuka nuo hakemukset tekee yksinäisten vanhusten puolesta ?

Mihin asioihin sinä kiinnität huomiota vanhuksen luona käydessäsi? Me ensihoitajat olemme usein avainasemassa näkemässä sen, mikä asioiden oikea tola on. Pitäisikö meidän kurkistaa sinne jääkaappiin? Tai leipäpussiin? Pitäisikö työnkuvaamme kuulua nykyään tarkempi tilannekatsaus vanhuksen kotona? Miltä siellä näytti? Mikä oli siisteystaso, entä millä tolalla oli vanhuksen hygienia tai ravitsemus? Entä turvallisuus?

Osa näin varmasti tekeekin, mutta voisiko asiasta tehdä systemaattisempaa? Olisiko luotavissa jokin mittari/asteikko kentälle, indikaattori sille, milloin asiaa olisi vietävä eteenpäin?  Annammeko ammattilaisuuden näkyä myös näissä tehtävissä – vai eikö asia kuulu ensihoitajille? Mutta jos ei meille, kenelle sitten?

Laki velvoittaa meitä tekemään ilmoituksen, jos olemme huolissamme vanhuksen kotona pärjäämisestä. Toivottavasti jokainen ensihoitaja pitää sitä etuoikeutenaan, ei ainoastaan velvollisuutena. Juuri sinä voit olla se henkilö, joka saa kyseisen vanhuksen elämästä elämisen arvoista. Sinun ilmoituksesi avulla hän saattaa saada tarvittavaa apua kotiinsa tai sysäyksen tuetumpaan asumismuotoon.

Pappa makasi selällään lattialla, kun kotihoidon kanssa menimme avaimella sisälle asuntoon. Pelokkaana, hätääntyneenä, märissä vaatteissa. Hän ei ollut osannut hälyttää rannekkeella apua. Onneksi häneen ollaan päivittäin yhteydessä, eikä lattialla oltu aika venynyt kohtalokkaan pitkäksi. Paikalle tulleet ensihoitajat olivat mahtavia ammattilaisia, suurella sydämellä. Pappaa ei vähätelty, ei hosuttu, ei jätetty huomiotta. Ei, vaikka tehtävä taisikin olla juuri se D-774.

Hänelle puhuttiin kunnioittavasti, häntä yritettiin kuunnella, vaikkei puheesta kauheasti saanut selvää. Pitkät kalsarit, paita ja villatakki päällään kantotuolissa hän eteisessä viittoili naulakkoon päin. Lakki. Se puuttui. Eihän 94-vuotias sotaveteraani liiku paljain päin.

Mitä tekivät ensihoitajat? He eivät vähätelleet eivätkä ohittaneet papan toivetta. He hakivat hatun hyllystä ja laittoivat sen hänelle päähän. Pienet asiat voivat olla vanhukselle todella tärkeitä.  Pappa tuli kuulluksi ja sai arvoisensa lähdön kotoaan, hattu päässä.

Viimeisen kerran.

 

Teksti: Sanna Kauppinen