Tuhannen leuan resepti

By |2016-08-04T21:55:05+00:0004.08.2016|

Palomies Joonas Mäkipelto on vetänyt tänä vuonna kaksi leuanvedon maailmanennätystä. Tässä Lokikirjan merkinnässä hän kertoo, miten on mahdollista vetää yli tuhat leukaa tunnissa.

Palomies Joonas Mäkipelto on vetänyt tänä vuonna kaksi leuanvedon maailmanennätystä.
Tässä Lokikirjan merkinnässä hän kertoo, miten on mahdollista vetää yli tuhat leukaa tunnissa.

Mistä kaikki lähtee? -Tähän kysymykseen löytyy helppo vastaus.
Kaikki lähtee peruskunnosta eli peruskestävyydestä. Kovan ja kestävän peruskunnon hankkimiseen menee monia vuosia, se vaatii paljon harjoittelua matalilla sykkeillä. Se vie aikaa, se vaatii luonnetta ja pitkäjänteisyyttä, mutta hyvin hankittu peruskunto kulkee mukana aina.
Kun hyvän peruskestävyyden hankkii nuorena, sitä pystyy soveltamaan lajiin kuin lajiin. Mitä parempi peruskestävyys, sitä enemmän on mahdollista repiä itsestään tehoja irti.

Itse olen hankkinut peruskestävyyteni aikanaan hiihtoladuilta. Nyt yritän siirtää ja soveltaa noita opittuja harjoituksia leuanvetoon. Nyrkkisääntönä voisi pitää: ”hanki kunnon pohjat, sen jälkeen tehot”

Miten valmistautua tunnin leuanvetosuoritukseen? – Tunnin suorituksessa syke on koko ajan kohtalaisen korkea, mikä tarkoittaa sitä, että ns. vetoharjoituksien määrä korostuu. Vetoharjoituksilla saa kehostaan enemmän irti, jaksaa työskennellä sykkeet korkealla, eikä maitohapotkaan häiritse niin paljon.

Idea vetää 1000 leukaa tunnissa syntyi vasta noin 3 viikkoa ennen h-hetkeä, joten valmistautumiseni ei mennyt ihan putkeen. Tähtäin oli suunnattu 12 tunnin ennätykseen, joka ei vaadi työskentelyä niin korkealla sykealueella eikä niin nopeaa ja tehokasta palautumista.
Vetoharjoitukset sekä lyhyet ja nopeat leukatreenit olisi pitänyt aloittaa jo keväällä jolloin olisin ollut paremmassa kunnossa tätä suoritusta ajatellen. Kun saimme idean kokeilla ”1000 leukaa tunnissa”, alkoi niin sanottu stressihiki puskea päälle.
Kolmessa viikossa ei enää paljon kasvateta kuntoa tai hapenottokykyä, mutta se mihin pystyin vielä vaikuttamaan, oli se, kuinka paljon saan itsestäni tehoja irti. Aloin heti tekemään vetoharjoitteluita ja keskityin harjoituksiin, joista palaudun nopeasti. Tämä näköjään riitti, vaikka ajatus tunnin ennätyksestä tuntui mahdottomalta.

Asiaa ei yhtään auttanut kolme päivää aikaisemmin alkanut kurkkukipu. Heräsin viimeiset kolme yötä ottamaan lääkettä kurkkukipuun ja flunssan oireisiin. Saatoin vain rukoilla, että todellinen flunssa ei alkaisi ennen ennätyskoetta. Toiveeni toteutui ja flunssa alkoi vasta sunnuntaina ennätyksen jälkeen, joten hyvä tuuri kävi jälleen. Uskon myös vakaasti edelleen siihen, että ilman keuruulaisyleisöä en olisi tehnyt ennätystä. Kannustus oli jotain aivan päätä huimaavaa enkä olisi ikinä uskonut että suomalainen normaalisti ujo ja rauhallinen yleisö voisi niin paljon innostua ja kannustaa, joten kiitos tästä ikimuistoisesta hetkestä kuuluu myös heille.

Ennätyskoeaamu koitti ja aamulenkillä huomasin, että nyt ei ”hapota” mikään. Sain itseluottamusta ja tajusin, että ennätys saattaa olla sittenkin mahdollinen. Manageri-valmentajani Jari Saario on ”rohkaisun ja henkisen valmennuksen mestari”, hän sanoi juuri ennen ennätysyrityksen alkua, että: ”älä huoli, kyllä sä teet sen”. Kuulostaa tavalliselta lauseelta mutta kun oikea henkilö sanoo oikealla tavalla, oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan, niin kyllähän se suoritustehoa näköjään kasvattaa. Kiitos siitä Jarille.

Suorituksen aikana 6 minuutin kohdalla huomasin, että ennätysyritys lähti käyntiin toivotulla tavalla ja sain itseluottamusta, mutta edelleenkin kamppailin ”miten tässä mahtaa käydä” -ajatusta vastaan.
30 minuutin kohdalla olin ennätysvauhdissa edelleen ja tiesin ennätyksen olevan mahdollinen, mutta en uskonut siihen vieläkään, vaikka olin sen päättänyt tehdä. Silloin minulla oli kasassa noin 510 leukaa ja väsymys alkoi painaa. Kämmenet alkoivat revetä nahoistaan ja kipu oli vähinäänkin riittävä.

Yleisön kannustuksen ja kovan menon myötä en edes miettinyt kipua tarttuessani taas kerran tankoon – olin vain päättänyt ottaa siitä kiinni. Muita vaihtoehtoja ei olisi edes ollut, mikäli halusi pysyä ennätysvauhdissa.

45 minuutin kohdalla molemmat kämmenet olivat revenneet ja tanko oli punaisena verestä – saatoin saada niistä jopa hieman lisäenergiaa. Kipu kämmenissä oli sanoin kuvaamatonta, mutta mietin koko ajan, että joku on jossain kokenut pahempaakin kipua, joten eiköhän tämäkin ole voitettavissa. Yleisö jaksoi kannustaa edelleen.

Noin 55 minuutin kohdalla alkoi kajareista soida Eye of the tiger (remix). Yleisö taputti entistä kovemmin. Kappaleen  soidessa oli yksi minuutti, jolloin en tuntenut hapotusta enkä kipua ja tajusin, että nyt se ennätys tulee – jaksan loppuun asti.
Sitten 60 minuuttia oli täynnä ja tavoite saavutettu – kaikki olivat luonnollisesti tyytyväisiä.

Tämäkään ei olisi ollut mahdollista ilman loistavia tukijoukkoja ja kannustusta. Yksi ikimuistoinen kokemus jälleen lisää. Kiitoksia.

– Pitää harjoitella että jaksaa harjoitella –


Teksti Joonas Mäkipelto
, palomies ja leuanvedon ME-mies.
Lue myös ”Mäkipelto veti taas ME:n” -juttu