Kenttäjohtajavisiitti kannatti

By |2016-08-25T17:11:44+00:0025.08.2016|
salvisto3

Tuomas Salvisto teki kenttäjontajan sijaisuuden Etelä-Pohjanmaalla. ”Työ vaati kapasiteettia. 11,5 tunnin aamuvuoron jälkeen sohva imaisi sisäänsä aika helposti.” (Kuva Jani Talasmäki)

”Are you fu**ing nuts?” ensihoitaja Tuomas Salvisto kysyi itseltään, kun haki lyhyen ensihoitajakokemuksensa jälkeen kenttäjohtajan sijaisuutta. Hän osoitti kysymyksen turhaksi ja ankaraksikin, kun päätti luottaa omaan osaamiseensa ja koulutukseensa samalla kun asennoitui ja valmistautui tehtävään kunnolla. Käteen jäi ammatillisesti paljon.
Lue Tuomas Salviston lokikirjamerkintä tästä!

Vuosi sitten hommaan lähtiessä mulla oli ikää 25 vuotta. Ensihoitajaksi valmistuin Metropolia ammattikorkeakoulusta reilu kaksi vuotta sitten, saman verran löytyy hoitotason kokemusta. Ennen ensihoitajaksi valmistumistani tein keikkaa niin pääkaupungin siirtoambulansseissa kuin maakunnan H+P -yksikössäkin. Pelastuslaitoksen kesämieskoulun kävin valmistuttuani Kanta-Hämeessä, josta siirryin hoitotason ensihoitajaksi HUS Hyvinkään sairaanhoitoalueelle.
Edellisvuonna kävin 30 op:n ensihoidon johtamisen täydennyskoulutuksen. Siinä eväät, millä lähdin tutuista ympyröistä vieraalle alueelle tekemään kenttäjohtajan sijaisuutta.

 

Ei ihan helppo startti

Määräaikaisuuteni Hyvinkäällä oli juuri muuttunut toimeksi. Ennen sitä olin ehtinyt hakea Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirillä ollutta ensihoidon kenttäjohtajan sijaisuutta.
Haastattelun jälkeen minulle tarjottiin ensin kesän mittaista sijaisuutta, tähän oma työnantajani ei suostunut.
EP:n silloinen ensihoitopäällikkö tarjosi vielä puolen vuoden sijaisuutta, johon työnantajani ei myöskään suostunut. Vähän ajan kuluttua sama tuttu numero soitti ja tarjosi tällä kertaa vuoden mittaista kenttäjohtajan sijaisuutta. Kiitin kovasti ja lupasin selvitellä asiaa.

Kolmas kerta toden sanoi – tällä kertaa minulle myönnettiinkin neljän kuukauden virkavapaa omasta ensihoitajan toimesta. Hymyssä suin mutta aavistuksen jännittyneenä soitin lakeuksille ja kerroin tilanteeni. Sovittiin , että tästä lähdetään rakentamaan hommaa eteenpäin. Päätöstä helpotti huomattavasti se, että EP:n järjestelmässä kenttäjohtaminen tapahtuu vahvasti tilannekeskuksesta resurssijohtamisen muodossa. Hoidollista vastuuta ei hoitoyksikkö enempää ole.

Melko pian itselleni oli selvää, että elämäni on kuitenkin pääkaupunkiseudulla ja 4-6 kuukautta olisi maksimiaika, jonka jaksaisi pendelöidä lakeuksien ja pääkaupungin välillä. Kun tämä tuli selväksi, oli helpohkoa rakentaa toimintasuunnitelma syyskuun alusta vuodenvaihteeseen. Tarvitsin majapaikan Seinäjoelta neljän kuukauden ajaksi ja sopivan määrän junalippuja. Majapaikka löytyi melko helposti aivan tulevan työpaikan naapurista.

 

Kohti perehdytystä

Kenttäjohtajan sijaisuus lähestyi uhkaavasti. Koitin jo etukäteen opiskella asioita, tutkiskelinkin ahkerasti Google Mapsia ja Etelä-Pohjanmaan etäisyyksiä, kaupunkeja ja kuntia sekä niiden välimääriä. Tein muistivihkoa asioista ja tulostelin karttoja alueesta ja laminoin ne omaan kansiooni.

Syyskuun 1. päivänä kello 6.45 ilmoittauduin perehdytykseen Seinäjoen keskussairaalassa. Aamua edelsi levottomasti nukuttu yö ja itse perehdytyspäivä oli aika hulinaa. Vuorossa olevalla kenttäjohtajalla oli palaveri kauempana ja minä löysin itseni Seinäjoen asemapaikalta, jossa järjesteltiin koulutusta keskoskaappisiirroista vuorossa olevalle henkilöstölle. Sanomattakin lienee selvää, että vaikka kyseisen koulutuksen useamman kerran kuuntelin, en ihan jokaista yksityiskohtaa enää myöhemmin muistanut. Hyvää ensimmäisessä päivässä oli erityisesti se, että näin heti paljon henkilöstöä, valitettavasti useimman nimi ei esittelytilanteessa jäänyt heti mieleen. Parin viikkoa kestänyt perehdytys oli mielestäni ihan riittävä ja kattava.

salvisto1Eroja Etelä-Pohjanmaalla

Toki kaikkea en voinut perehdytyksen jälkeen osata mutta monet asiat olivat sellaisia, että ellei päivystysaikana osannut itse niihin vastata, pystyi vuoronvaihdossa kysymään kollegalta tai virka-aikana osastonhoitajilta tai päälliköltä. Loppupeleissä asiat aina selvisivät. Isona apuna oli myös tietokoneilta löytynyt ”kenttäjohtajan käsikirja”, jossa oli ansiokkaasti jaoteltuna erilaisia ohjeita ja apuvälineitä muistin tueksi. Backuppina toimi oma kansio ja muistivihko.

Jo perehdytyksen aikana huomasin valtaisat erot Uudenmaan-alueen ja Etelä-Pohjanmaan ensihoitojärjestelmän välillä, tässä maantiede näytteli luonnollisesti suurta osaa. Etelä-Pohjanmaan alue on noin 1,6 kertaa isompi kuin koko Uudenmaanlääni. Väestöpohja on suurin piirtein sama kuin omalla työpaikallani Hyvinkään sairaanhoitoalueella tai esimerkiksi Päijät-Hämeessä.
Ambulansseja on valmiudessa parikymmentä ympäri vuorokauden ja arkipäivisin muutama enemmän. Koko henkilöstö on sairaanhoitopiirin, joten operatiivisen johtamisen lisäksi on tarjolla runsaasti päivittäistä henkilöstöhallintoa.

Uuteenmaahan verrattuna Etelä-Pohjanmaalla on varsin erilainen toimintatapa. Etelä-Pohjanmaalla yksi ambulanssi ja ensivasteyksikkö hoitavat yhden potilaan ensihoitotehtävän, vaikka kyseessä olisi elvytys. Tämä oli itselleni aluksi aika iso asia sulateltavaksi, kun on ”tottunut” siihen, että vastaava tilanne esimerkiksi Järvenpäässä poikii ensisijaisesti H+H -yksikön, ammattipalokunnan pelastusyksikön (1+3) ja lääkärihelikopterin alle 15minuutissa. Monesti paikalla on myös H+P-ambulanssi sekä keikka-aktiivisuudesta ja operatiivisesta tilanteesta riippuen ensihoidon kenttäjohtaja joskus jopa kuskeineen.
Etelä-Pohjanmaan Ähtärissä elvytys hoituisi lääkeluvallisella (SH+LH) -ambulanssilla ja sopimuspalokunnan EVY-yksiköllä (minimisssään 0+2).

Hoitoyksiköitä on koko alueella kuusi mutta lähes kaikki loput ovat ns. lääkeluvallisia SH+LH -yksiköitä, jotka käyttävät iv-lääkkeitä konsultaation perusteella.
Alueen kaikki siirrot tulevat maksajasta riippuen kenttäjohtajan tai tilannekeskuksen kautta.

Perinteisten tk-sairaala-tk -siirtojen lisäksi haasteita toivat ns. pitkät siirrot; melko paljon neurokirurgisia potilaita kuljetetaan Tampereelle ja vaikkapa haastavia potilasryhmiä, esim. haastavat lapsipotilaat Helsinkiin. Hoidettavana on myös ”elektiiviset” tehtävät, esimerkiksi kuljetus Tampereen onkologiselle poliklinikalle maanantaiaamuna kello 10.00 ja paluu samalla yksiköllä kello 11.00.
Huomion arvoista on myös raja-alueyhteistyö, jota on melko paljon. Naapureina on kolem ERVA-aluetta.

 

Itsenäiseen toimintaan

Sitten koitti päivä, jolloin kenttäjohtajien työvuorolistassa ei meikäläisen nimen lisäksi ollut kenenkään muun nimeä samassa vuorossa.

Tavallaan oli onni, että oli vähän rauhallisempi lauantai-aamuvuoro, vaikka ensihoitopäällikkö Juha Tiainen lupasi, että hänelle saa soitella, jos tarvetta on. Muutama minuutti vuoronvaihtoraportin jälkeen kaukaiseen kylään tulee 203A -tehtävä; tila-auto on mennyt noin 100 km/t:n vauhdissa katon kautta ympäri. Vanhemmat ja kolme lasta olivat tulleet kaikki itse ulos autosta.

Kohde oli kaukana, lähimmällä ensihoitoyksiköllä oli 25 kilometriä kantatietä pitkin matkaa kohteeseen, itselläni reilu 90km. Varsin nopeasti päätin, ettei minun ole yksin mielekästä ajaa hälytysajoa kohteeseen asti ja johtaa samalla yksittäistä tehtävää ja koko muuta aluetta. Määräsin lähimmän ensihoitoyksikön hoitajan ensihoidon tilannejohtajaksi, kohteen ensimmäisenä tavoittavan pelastusyksikön pyysin tekemään primääritriagen.
Sen mukaan arvioin ensihoidon resurssien riittävän. Lääkärihelikopteria ei ollut mielestäni järkevää näillä esitiedoilla hälyttää reilusti yli tunnin matkan päästä. Potilaiden kuljetusosoitekin oli tässä vaiheessa varsin epäselvä.

Ensihoitajien toiminta tilannepaikalla sujui varsin ripeästi ja potilaiden kuljetus aloitettiin lähimpään keskussairaalaan, joka on myös potilaiden ”oma sairaala”. Näin ollen oma päätökseni olla lähtemättä kohteeseen osoittautui varsin oikeaksi.
Tehtävällä tein myös yhteistyötä naapurialueen kenttäjohtajan ja vastaanottavan sairaalan kanssa, kun varmistelin heidän valmiuksiansa. Lopuksi edessä oli vielä jälkipyykki, jossa jäljiteltiin eri yksiköiden immobilisaatio- ja siirtovälineitä. – Uskomatonta, miten yksi tehtävä, jossa itse ei nouse edes toimistotuolista voi opettaa niin paljon.

 

Normaalisti muunlaista

Pääasiassa kenttäjohtajan työ koostui toisenlaisista tehtävistä eikä tämänkaltaisista ”heroistisista” elementeistä.
Yleensä työpöydälle asettui sairauslomien vastaanottoa ja epätoivoista henkilövajausten paikkausta, vuoronvaihtojen hyväksymistä, autojen vikailmoitusten vastaanottoja, vara-autojen setvimistä, kiireettömien tehtävien jonouttamista, melkoista logistiikkaa etenkin siirtojen osalta ja toki vastailua hoitolaitosten puheluihin: ”miksei autoa jo tule.”
Oman mausteensa kokonaisuuteen toi syksyn 2015 turvapaikanhakijoiden asettuminen alueelle ja vastaanottokeskuksiin.

Tehtävillä yritin käydä sen minkä pystyin mutta mittavat etäisyydet ja kenttäjohdon varajärjestelmän puuttuminen rajoittivat tämän noin 5-10 kohdattuun potilaaseen kuukaudessa.

 

salvisto4Ammatillisesti parhaita kokemuksia

Kokemani neljä kuukautta olivat erittäin opettavaista aikaa. Sijaisuuteni kenttäjohtajana Etelä-Pohjanmaalla oli yksi parhaimpia ammatillisia päätöksiä, joita olen tehnyt.
Mieltäni lämmitti etenkin ensihoitajilta saamani, perinteisestä suomalaisesta tyylistä täysin poikkeava, positiivinen palaute. Sain sitä sekä suoraan päin naamaa livenä että esimiehen kautta. Toki kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista, vaan joitakin erimielisyyksiäkin tuli, mutta niistäkin selvittiin lopulta puhumalla.
Itse työ oli melko kuluttavaa, sillä yhtaikaa tapahtui todella paljon eri asioita ja jatkuva tilannekuvan ylläpitäminen vaatii aika paljon kapasiteettia.
Työtä helpottivat todella paljon erilaiset tekniset apuvälineet, joita oli niin tilannekeskuksessa, kenttäjohtoyksikössä kuin tabletilla tai läppärilläkin mobiilisti. Kuten tekniikalla on tapana, nämäkään apuvälineet eivät aina toimineet. Silloin piti soveltaa.

Lopuksi haluaisin todeta, että omia unelmiaan kannattaa pyrkiä seuraamaan ja kaikki tilaisuudet kannattaa yrittää käyttää hyödyksi, matkailu avartaa kuten sanotaan.
Haluan kiittää kaikkia, joiden kanssa olin Etelä-Pohjanmaalla tekemisissä, kanssanne oli ilo ja kunnia työskennellä. Lisäksi kiitos myös kotiväelle omasta panoksestaan, jotta retki oli ylipäätään mahdollinen.

Teksti: Tuomas Salvisto, ensihoitaja HUS/Hyvinkää.
Kuvat: Jani Talasmäki