Ettei vaan epäonnistuta

By |2016-08-03T00:14:11+00:0002.08.2016|
Pitäisi tähdätä onnistumiseen eikä siihen ettei vaan epäonnistu. Kuten muutostyöt yleensä, tämäkin on tehtävä oman pään sisällä.

Pitäisi tähdätä onnistumiseen eikä siihen, ettei vaan epäonnistu. Kuten muutostyöt yleensä, tämäkin on tehtävä oman pään sisällä.

Moni on keksinyt oman pyöränsä uudelleen. Ja vielä useampi on jättänyt sen tekemättä, ettei vaan tulisi epäonnistuttua.


Mokaamista pelätään, vaikka samaan aikaan mokaajat voittavat, sillä epäonnistujat oppivat eniten. Paikoin ensihoitokeskukset ovatkin laskeneet suojaustaan – mutta edelleen ollaan vähintäänkin varauksellisia. Viime aikoina on hienosti tuotu esiin innovaatioita yhden miehen yksiköistä. Myös massiivisista SURO-harjoituksista halutaan jakaa tietoa mutta ei virheistä – siitä mistä ollaan opittu. Julkisesti virhe tehdään korkeintaan viestiliikenteessä. Paikalla olleet kertovat eri tarinaa kuin julkinen sana. Epäonnistutaan ja opitaan piilossa. Kun virhe tulee, on sitä parempi mitä vähemmän on näkijöitä, ja ehkä olisi parasta, ettei itsekään huomaisi sitä. Opit käydään omalla porukalla – mehän ne keksittiinkin eikä naapuri.

Epäonnistuminen on suomalaisessa kulttuurissa se nöyryyttävin kärsimys. Se, että oppii, lämmittää aika vähän. Meissä ensihoitajissa vastuu kertaa kärsimyksen moninkertaiseksi. Eipä ole ihmekään, sillä ensimmäisestä koulupäivästä lähtien ensihoitajat opetetaan ensihoidon dogmaan: Moka tappaa, Valvira tuomitsee ja vain simulaatiossa voi epäonnistua turvallisesti. Ja muistithan käyttää HaiProta oikein, ettei siinäkin tule virhettä.
Mitä siis teetkin, älä mokaa. Virheetön sankari voi säilyttää koskemattomuutensa vain olemalla hiljaa tai enintään kuiskaamalla itselleen: ”Näkiks kukaan?”

Ja kun kukaan ei kerro sitä, että samaa dogmaa ei tule soveltaa kaikkeen muuhunkin työhön liittyvään, onko ihme, että lopulta pelottaa epäonnistua ihan kaikessa? Joku kuitenkin rokottaa ideasta, joka monen mielestä voi olla hyvä. Toisinajattelijat ovat hiljaa, etteivät myöskin joudu pilkan kohteeeksi. Isoääninen on usein huomionhakuinen idiootti, kateellinen tai molempia.

On pelottavaa ellei vaarallista ottaa askel tuntemattomaan. Siinäkin tapauksessa, että saalis voisi olla arvokas. Kahvipöytää pitemmälle ei kommentoida ja siinäkin vain turvallisista aiheista – ettei vaan epäonnistuta. Siinä voi mennä vaikka mokka väärään kurkkuun tai pullanrusina tarttua kitalakeen.

Ei lähdetä merta edemmäs kalaan, jäädään mieluummin kotiin ja tukahdutetaan hyvät ideat. Pari bisseä ja BB-talo saavat aivot oikealle aaltopituudelle – sille, jota äänekkäät kommentaattoritkin ymmärtävät. Kun puhutaan siitä, kuka kävi päiväkirjahuoneessa, ei munata niin helposti eikä opita iloisesta ryssimisestä, joka on kehkeytynyt oikeasta aivotyöstä.

Oma imago mietityttää, vaikka hoitajilla harvoin sellaista edes on. Pelätään, että menetetään se minkä itse ajatellaan kaverin itsestä ajattelevan – oma mieli on ensihoitajan pahin vastustaja, heti kakkosena tulee äänekäs idiootti. Jos kommunikointi samaa kieltä puhuvan työyhteisön kanssa on arveluttavaa, niin vieraskielisen lauseen muodostaminen suorastaan hirvittää; vaarana on kielioppivirhe vaikkei kukaan edes ole kiinnostunut siitä.

Monen hyvän asian noste on jäänyt tuoreeltaan käyttämättä, kun kynttilä on pantu nopeasti vakan alle. Ehkä ideasta on kehkeytynyt ajan saatossa erinomainen käytäntö – ehkä ei. Pääasia on ettei kukaan ole päässyt sitä kommentoimaan, kopioimaan tai – kaikkein pahinta: jalostamaan siitä paremman. Meillä piilossa tehdään näin mutta älä kerro kenellekään.

Millä muullakaan tavoin asiat lopulta etenevät? Ei kuulu mulle, koska siitä ei makseta – luulevat vielä perseennuolijaksi! Joku muu saa ideoida sen. Minä osallistun sitten kun idea haukutaan porukassa.

Teksti: Erik Lydén ja Marko Partanen